Homosoppa

Soppa kiehuu. Kirkolliskokous istuu tänään yömyöhään. Tuloksena lienee laiha keitos: että papilla on lupa rukoilla parisuhteensa rekisteröineiden puolesta. Suuri osa meistä olisi halunnut tuhdimman evään: siunauksen - ja aikanaan vihkimisen.

Tänä syksynä mediassa kohuttu aihe ei saa minua innostumaan. No, sen verran sentään, että kaivoin netin uumenista hyvän artikkelin, jossa Kari Kuula argumentoi aiheesta ja paneuduin siihen. Kuulan artikkeli Kannatti lukea ja viisastua. Mutta miksi julkinen keskustelu aiheesta ei minua sytytä? Ainakin siksi, että

- Koska en pitäisi siitä, että ulkopuoliset ihmiset arvioisivat minun seksuaalisuuttani, ajattelen ettei minunkaan pidä sellaisia toisten puolesta miettiä.

- Koska olen kahden kirkon pappi, minulla on sekä lupa vihkiä homoseksuaaleja että kielto siunata heitä. Tämä on varsin viehättävä dualistinen todellisuus, jossa koen oloni oikein kotoisaksi. Yksikään homopari ei ole pyytänyt minulta rukousta tai siunausta. Mutta jos pyydettäisiin, niin voisin tarjota heille samaa mahdollisuutta, joka suomalaisilla naisteologeilla oli vuosikymmenten ajan: laivareissu lahden taakse. Eikä heidän edes tarvitsisi jäädä sinne pysyvästi. Hetken vain olisivat kirjoilla ja hoidettaisiin homma kuntoon.

- Koska minä haluan olla samaa kirkkoa ns. konservatiivien kanssa. Suurin osa heistä on oikein sopuisaa, vilpitöntä, rakastavaa, elämäniloista, tasapainoista väkeä ja uskollista kristikansaa. Vaikka omilta näkemyksiltäni edustankin hyvin "liberaalia" linjaa niin näen, että ilman herätyskristillisiä liikeitä, meidän kirkomme olisi kovin vaisu. Jostain kumman syystä ne aktiiviset, uskollisesti tehtäviinsä sitoutuneet maallikot tulevat usein näiden "konservatiivien" liikeiden kasvatteina.

- Koska en vain jaksa jauhaa asiasta, joka itselleni on tullut selväksi heti kun 80-luvun alussa tutustuin opiskeluympyröissä homoseksuaaleihin ystäviin ja viimeistään silloin, kun 90-luvun lopussa toimin seurakunnassa, jossa kuuluin papistossa vähemmistöön oman seksuaalisen suuntautuneisuuteni vuoksi.

- Koska tiedän, että päätökset kyllä tehdään toivomaani suuntaan. Ei sillä aikataululla niin väliä. Pääasia minulle on, että kirkko seuraa yhteiskunnan linjaa esim. hyväksymällä työntekijöille julkisen parisuhteessa elämisen.

- Koska en vain osaa nähdä näitä parisuhde- ja avioliittoasioita niin kovin vahvasti kristillisessä viitekehyksessä. En tiedä, miksi avioliitto olisi sen "kristilisempi" ihmissuhde kuin vaikka vanhemmuus, ystävyys, sisaruus. Voi olla että olen vain ymmärtämätön ja sivistymätön, mutta kyllä minulle riittää ihan maallinen avioliitto. Se on mahdottoman hyvä juttu ilman sen kummempia jumalallisia perusteluita.

"Kirkko on niin kaukana tavallisesta arjesta..."

Suoraan sanottuna, nyt reilut 22 vuotta olen pappina ihmetellyt noita väitteitä. Kirkko on etäinen, pönäkkä, tavallisen ihmisen arjesta kaukana... Mikä ihmeen kirkko? Olen ajatellut että kai papit omalta osaltaan on tätä kirkkoa. Minä olen. Pönäkkä olen ollut etenkin raskausviikoilla 30 - 38. Etäinen.... kyllä kai joskus haluaa vähän vetäytyä, kun ei jaksa kaikkea... mutta silti...

Tältä omalta osaltani olen kirkkoa. 49 vuotta jäsenenä, 22 vuotta virkaan vihkiytyneenä. Tämä pikkuinen kirkonsirpale on taas tänään pessyt kakkapyllyä, huolehtinut koululaisen reppuun varahanskat ja jalkaan ulkohousut, ripustaa kohta pyykit, kaivaa nenäänsä ja soittaa muutaman puhelun, vastaa sähköposteihin, kävi eilen sen mummon ovella, jota ei ole näkynyt kirkolla muutamaan viikkoon, istui kastekodin olohuoneen lattialla leikkaamassa paperisilppua sen edellisen kastetun kanssa. Pastori virkatyönään roudaa auton täydeltä pehmoeläimiä Nooan arkkiin, pesee pakastusrasioita työttömien ruokailua varten, vie perheen turvakotiin, siivoaa oksennukset nuorisotilan vessasta, vaihtaa renkaan matkailuautoon seurakunnan retkellä, lämmittää saunan ja kaivaa rosvopaistia varten kunnon kuopan, pesee nuorimpien leiriläisten hiukset, auttaa vanhuksen vessaan, käy pitkät keskustelut rauhoitellakseen skitsofreenikon harhaista maailmaa, pitää kädestä ja siunaa pian kuolevaa, kuljettaa omaiset muistotilaisuuteen.

Jokaiselta meiltä jää tekemättä lukuisa määrä arjen hyviä tekoja. Meiltä jää huomaamatta arjen reunaehtoja jotka estävät seurakuntalaisia pääsemästä yhteen. Mutta jos kirkko muodostuu kaikista meistä kirkon jäsenistä, niin eikös me aika likellä omaa arkeamme eletä?

Ajetaan herroiksi oikein taksilla...

Pitkästä aikaa kujeskelin taksilla. Kipuisena ja lähes puhekyvyttömänä lähdin yölliseen aikaan hakemaan apua tautiini. Taksi portille ja Jorviin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Jorvin päivystys on, ei auttamista päivystyksen ovelle. Matka jatkui Meilahteen korvapolille. Ei ovenavausta, ei käsitystä, minne minut veisi, ei auttamista ovelle. Vielä taksilla kotiin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Räisäläntie on, ei pienintäkään kiinnostusta pääsinkö sisään.

Kolme kyytiä on pieni otanta. Mutta kyllä taksinkuljettajien pitäisi ihan tosissaan laittaa ryhtiliike ammattikunnan sisälle. Iloista ammattiylpeyttä kehiin, kiitos!

Kaksitoista vuotta sitten oli sama vaiva ja silloin kuljeskelin huomattavan huonokuntoisena, lääkkeistä niin tokkuraisena, että oli todella edesvastuutonta jättää minut kadulle.

Kahdeksan vuotta sitten joulunalusyönä oli ehdoton pohjanoteeraus kokemissani taksikyydeissä. Tiukkojen supistusten kanssa matkasin Jorviin. Jannu valitsi kuoppaisimman reitin ja aloitti keskustelun räväkästi: "Et ole aivan nuori äiti enää. Taidat olla yli neljänkymmenen." Sitten kuuntelin koko matkan, kuinka suuren riskin otankaan kun lisäännyn tässä korkeassa iässä. En tohtinut kertoa tuolle tolvanalle, että yksi vammainen meillä jo kokoelmissa onkin.

Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kun tyttömme oli matkannut päivittäin kouluun invataksilla vuoden verran, koin yhtenä aamuna valtavan upean järkytyksen: Uusi kuljettaja tervehti noutamaansa asiakasta: "Terve, Kaisla!" ja katsoi kauniisti kohti. Noista tervehdyksistä on tullut tapa jo monelle kuljettajalle. Ja joka kerta se sykähdyttää. Ihan käsittämättömän syvältä.

Enkelioppia 2010-luvulta

Jokunen aika sitten olin Pojan (7v.) kanssa kauppakeskuksen parkkihallissa. Siirrettiin autoa paikasta toiseen.
- Tartteeks laittaa turvavyötä, jos ajetaan vaan ihan vähän?
- Kyllä. Mä ainakin laitan aina kun ajetaan.
- Mä en. Ei tässä voi mitään kolaria tulla.
- Laita nyt vaan.
- Joo, kyl mä laitan. Mun suojelusenkeli taitaa just nyt olla käymässä Facebookissa.

Jep. Jep. Kuinka sana korventaa... Koneella viipyileviä mammoja.

Rinsessahäät

Pian kaksi viikkoa on kulunut Ruotsin kuninkaallisista häistä. Yhä törmäilen netissä videolinkkeihin, joissa hehkutetaan Prinssi Danielin puhetta tuoreelle vaimolleen. Jonkun verran näkyy linkkejä muihinkin hääjuhlan puheisiin. Niitä kuunneltiin ja katsottiin. Itkeä tirautettiin liikutuksesta. Niin hyvätä tuntuva läikähdys.

Pappina tätä seuraa hiukan hämillään. Puheilla on sittenkin merkitys. Toki erityisesti silloin, kun ne lausutaan omalle rakkaalle, perheenjäsenelle tms. Mutta myös papin puheella on merkitys. Upea on tämä virka, kun saa asetella sanoja sydämestä sydämeen. Siunattuja puheita, kollegat!

Leikillään

Lapset (= oma sälli ja naapurin pari tenavaa) leikkivät nyt kolmatta kesää porukalla. Leikeissä on kaksi jotenkin erityistä. Sellaisia, joita aikuiset tuskin keksisivät tai osaisivat niihin opastaa. Toisessa leikissä otetaan ulkovarastosta kaikki ulkoleikkeihin soveltuvat esineet: pallot, hulavanteet, muut renkaat, mailat, hyppynarut, keilat... Heitellään niitä pihan keskellä kasvavaan monihaaraiseen, matalahkoon koivuun. Leikin kohokohta on, kun kaikki lelut on saatu pysymään puussa. Sitten haetaan varastosta vielä kaikki pitkät esineet: lapiot, harjat, haravat... Sohitaan niillä leluja alas ja lopuksi, kun sohimalla ei enää ylletä, niin aletaan heitellä niitä pitkiä esineitä puuhun. Leikin lopputuloksena syntyy läjä tavaraa puun juurelle sekä persoonallisesti koristeltu pihakoivu. Yksi hulavanne koristi koivua koko viime talven. Leikki on luvallinen, koska koivu aiotaan kaataa lähiaikoina. Oksilla ei ole niin väliä. Innokasta touhua on ilo katsella. Joskus muistavat myös kerätä tavarat takaisin varastoon.

Toista leikkiä seurasin taas tänään. Ulos ripustetaan riippumatto. Sisältä kerätään kaikki mahdolliset pehmolelut ja kannetaan riippumattoon. Kaksi lasta sulloutuu lelujen sekaan ja kolmas antaa vauhtia. Jos leikissä on vain kaksi: oma poika ja naapurin tyttö, juoneksi tulee kotileikki. Lelut ovat "pariskunnan" lapsia. Suosittua on myös kehittää leikistä "hautaamisversio", jossa yksi tai kaksi lasta haudataan lelukasan alle. Ylösnousemus on vaikuttava. Ei tässäkään leikissä aikuisten mielestä juuri järkeä ole. Usein käy niin, että illan tullen äiti saa esittää joulupukkia, joka kantaa valtavaa riippumattosäkkiä ja kaataa siitä lattialle leluröykkiön. Kuitenkin katselen leikkiä ilolla. Mikä vimma ja vauhti! Mikä taito luoda yhteistä leikkiä, sopia koko ajan uusia sääntöjä, joihin kaikki ovat tyytyväisiä! Mikä esikuva aikuisten työmaille!

Hyviä uutisia kirkosta!

Hip ja hei! Olipa ilo lukea Kotimaa-lehdestä tänään KAKSI hyvää uutista tästä omasta rakkaasta kirkosta. Pieninä yhden palstan uutisina ne oli präntätty. Mutta olisi voitu revitellä isommastikin.

Ensimmäisen otsikko "Suomen ensimmäinen kuuro pappi vihitään". Joskus aimmin kirjoitinkin aiheesta, kun häntä ei suostuttu vihkimään kuurouteen vedoten. Nyt Kuopiossa Riekkisen Ville hoitaa asian kuntoon. Hyvä Kuopio! Jos siirryttäisiin henkilöhiippakuntiin, niin loikkaisin vikkelästi takaisin Savon hiippakuntaan!

Toinen otsikko oli "Pöyhtäri erotetaan virantoimituksesta". Pappi joka kieltäytyy yhteistyöstä naispuolisten kollegojen kanssa, saa nyt Oulussa asiallisen seuraamuksen - joskin vain 8 kuukaudeksi.

Samalla kun ilolla luen parin epakohdan asettumista, suren että ilonaiheet pitää repiä tällaisista. Parempi kun näitäkään ongelmia ei olisi päästetty syntymään. Mutta ihmisten maailmassahan täällä eletään.

Nuo kaksi uutiseksi noussutta teologia olen muuten tavannut paljon ennen kuin heistä kummastakaan tuli ongelmaa / "ongelmaa" kirkolle. Vesa Pöyhtäri vuokrasi opiskelukämppäni yhdeksi kesäksi - sen perusteella en voi antaa suositusta vuokrasuhteeseen. Janne Rissanen puolestaan oli tavatessamme umpiunessa - omassa pinnasängyssään.

Yksinoikeuksia ja bonuksia

Istuin kirkossa, kädessäni pieni vihreä lappunen "Rukoushetki päivän päättyessä". Lapussa pienen iltahartauden järjestys, jotta osasimme lausua yhteenä ääneen katkelman Psalmeista ja Isä meidän -rukouksen. Kaikki hyvin. Kunnes. Lappusen alareunassa luki: "Monistaminen kielletty"

"Monistaminen kielletty"! Haukoin henkeäni. Pastori, joka on käsittääkseni nauttinut 24 vuotta säännöllistä kuukausipalkkaa päätoimisesta papinvirasta, on ihan pokkana sitä mieltä, että hänellä on tekijänoikeudet Psalmeihin 130 ja 121, sanoihin 'iltarukous' ja 'siunaus' sekä ilmaisuun "Kunnia Isälle ja Pojalle ja pyhälle Hengelle". Ja jos joku menee ja monistaa tuota lappusta oman seurakuntansa iltahartauteen ilman lupaa, hän syyllistyy tekijänoikeusrikkomukseen.

Tuli ihan mieleen se kanttori-työtoveri Ruotsista joka intti, että hän ei voi korvata virttä urkusoitolla, ellei hänelle makseta siitä extraa.

Jep, jep.
Kyllä. Noissa tilanteissa sitä istuu kirkon penkissä aika huonossa hapessa. Ja ihmettelee, miten se Jumala sietääkin "palvelijoinaan" tällaisia kusipäitä.

Golfleskistä tuhkapakolaisiin

Toisten blogeja lukiessani olen joskus miettinyt, että olisipa mainiota osata kirjoittaa sellaista blogia, jossa ei koskaan paheksuttaisi mitään. Kirjoittaisin vain kaikesta hyvästä ja kauniista... Mutta minkäs teet, kun on niin mahdottoman paljon paheksunnan kohteita!

Niin kuin nyt tämä mahdoton "leskeytyminen" ja "yksinhuoltajuus"! Kesälesket ovat niitä raukkoja parkoja, joiden puoliso on hiukan eri aikaan palkallisella vuosilomalla, ja toinen puoliskoista tahtoo matkustaa / mökkeillä sillä aikaa. Voi surku! Golfleskiä taitaa täällä Espoossa olla tiheässä. Hirvittävä kohtalo, kun puoliso harrastaa eri pallopeliä kuin leskiraukka. Voi hitsivitsi, kun voisin hiukan leikkiä Isä Jumalaa ja marssitaisin kymmenen marisevaa kesä- ja golfleskeä jonkun oikean lesken vierelle. Ihan vaikka vaarini aikoinaan sopisi juttukaveriksi. Kun Jeremias Sankari menetti vaimonsa seitsemännen lapsen synnytykseen. Kävisivät katsomassa tuota leskeä 85 vuoden takana.

Ja "yksinhuoltajat" - siis ne murheen murtamat, joiden puoliso on vapaasta tahdosta valinnut itselleen ammatin johon liittyy silloin tällöin viikon työmatka. Ja siitä revitään mahtipontinen valitus raskaasta yksinhuoltajan osasta. Samaa kyllä ihmettelen heistäkin, jotka ovat päättäneet erota. Kaksihan heitäkin edelleen on. Joskus jopa neljä aikuista huoltamassa... Oliskohan paikallaan vilkaista oikeisiin yksinhuoltajiin: leskeksi jääneisiin tai heihin, jotka on todella jätetty aivan yksin huolehtimaan yhteisestä lapsesta.

Ja nyt ovat kuvaan tulleet "pakolaiset". Eilen viimeksi tapasin tällaisen. Hyvin ruskettunut naisihminen valitteli ollensa kaksi viikkoa "tuhkapakolaisena" Thaimaassa. Kahden viikon loma oli siis venynyt neliviikkoiseksi Islannin tulivuorenpurkauksen ansiosta. Vakuutusyhtiö kuulemma korvaa majoituksen ja ruuat. Just joo. Sellaisiahan pakolaiset on, eiks juu... Ne viettää pari viikkoa ylimääräistä rantalomaa, palaavat takaisin omaan kotiinsa ja saavat vakuutusyhtiöltä korvauksen. Voi jumatsukka, meitä pullamössökakaroita! Onko meillä mitään kunnioitusta oikeita pakolaisia kohtaan?! Kannattaisikohan joskus tutustua? Lukea kirja tai keskustella ihan livenä. Ruotsissa tapasin iäkkäitä inkerinsuomalaisia, jotka olivat sota-aikaan paenneet Ruotsiin, kävelleet Siperiasta, hiihtäneet Lapin poikki... Ja 50 vuoden jälkeen uskalsivat vihdoin puhua kokemuksistaan pelkäämättä, että joku tulee hakemaan. Yhdeltä mummolta kyselin hänen lapsistaan "Kaik kuol leiril" oli vastaus.

Sanoja on kiva käyttää ronskisti. Ongelma on vain siinä että ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat myös ihmisten "nimiä".

Lällällällällieru...

Tunnustan kiintyneeni toisarvoisilta tuntuviin Raamatun kertomuksiin. Yksi näistä on 2 Kun 2: 23-24. Profeetta Elisa joutui ivaavien pikkupoikien uhriksi. "Tule tänne, kaljupää!" nuo riettaat huutelivat. Ja mitäpä teki Herran mies? Kirosi pojat ja "Heti tuli metsästä kaksi karhua, ja ne raatelivat neljäkymmentäkaksi poikaa kuoliaaksi."

Siinäpä aarre pastorille joka miettiin aihetta koulukirkon saarnaan tai päivänavaukseen! Jostain syystä en ole vielä koskaan käyttänyt... Harkinnassa on.

Ivaavia ja pilkkaavia pikkupoikia on siis ollut maailman sivu. Suuresta osasta heitä on varmaan tullut kelpo puolisoja ja isiä. Osa on päätynyt karhun ruuaksi. Nyt kun oma poika on seitsemän vanha, huomaan että tuon ikäisissä sälleissä on tosiaan tuota pilkkavoimaa. Ja olen yllättävän neuvoton joidenkin pojan kavereiden kanssa. Mikä harmi ja onni, että ei ole tuota profeetan voimaa!

Suurta sympatiaa profeetta Elisaa tuntien, kuuntelen taas joku päivä, kuinka meillä on aivan liian pieni talo, tyhmä tytär, omituista ruokaa väärään aikaan, ihan hölmöt tavat kaikessa... Jos sanon 'hissi', pikkupoika jankuttaa "tissi, tissi, tissi..." levy jää pyörimään... Ja kyse on vain pienestä, sosiaalisesti kömpelöstä poikalapsesta, joka ei vielä tiedä mikä on hauskaa ja mikä ei. Jos olisi oma sälli, niin pussaisin henkihieveriin. Mutta yleensä nuo pilkkaavaisimmat ovat niitä arimpia, jotka eivät kestä tätien halailua. Kasvakoot rauhassa.

Pro maalaispappi

Joskus sitä ihminen löytää itsensä niinkin oudosta puuhasta, kuin lukemasta esityslistoja ja pöytäkirjoja oman työmaansa nettisivuilta. Malmin seurakunnassa täytettiin kaksi kappalaisen virkaa. Onnea ja siunausta, Martta ja Antti! Valinnat olivat kaikin puolin odotettavia ja hyviä. Yksi perustelu ei vain jätä minua rauhaan. Tuntematon hakija oli ilmeisen ylivertainen seurakuntatyön kokemuksen pituudessa ja laajudessa, mutta kokemus oli hankittu "pienessä maalaisseurakunnassa", ja sitä pidettiin jollain tapaa HUONONA! Se on ollu maalla töissä, ei sitä lasketa.... Ihan tuomiokapitulissa asti oli järkeilty näin. Oma maalaisuuteni on niin limittäin ja lomittain kaupunkilaisuuden kanssa että nostaa heti päätään, kun vähän joku raapaisee.

Minä nyt vaan olen sitkeästi sitä mieltä, että koska kirkko elää paljon vahvemmin pienillä paikkakunnilla, niin noiden paikkakuntien työntekijöillä olisi oikeasti jotain annettavaa mm. pääkaupunkiseudun hengelliselle kehitysalueelle. Ei Helsingistä tai Espoosta saa Pelloa tai Sotkamoa, mutta olisi edes enemmän heitä, jotka vielä uskovat seurakuntalaisiin. Minusta työkokemus "pienessä maalaisseurakunnassa" on ehdoton meriitti. Ihminen on mitä todennäköisemmin tehnyt monipuolisempaa, tavoittavampaa, pitkäjänteisempää työtä kuin kollegansa kaupungissa. Maalla on pakko ottaa seurakuntalaiset tosissaan ja asettua alttiiksi kaikin puolin. Näin kuvittelen, vaikka enhän ole maalla pappina ollutkaan. Yhdessä mansikkakaupungissa vain. Mutta muistan kuinka sieltä käsin hain työpaikkaa pääkaupungista. Haastattelija kysyi mm. "Onkos mansikat kypsiä?" ja "Kuinka Suonenjoelta käsin voi seurata yhteiskunnallista keskustelua?" Kun joitain vuosia myöhemmin hain taas virkaa Helsingistä, oli aivan toisenlaiset sävyt ilmassa - olinhan nyt tulossa Tukholman hiippakunnasta. Mitään kovin mainittavaa en ollut siellä tehnyt, mutta aika oli sopivasti pyyhkinyt mansikat suupielistä. Katu-uskottavuus oli kasvanut helsinkiläisten silmissä.

Onnen avaimia

Jokunen päivä sitten näin pienen silmäyksen aamutelkkaria. Vuosien tauon jälkeen. Haastateltavana oli joku onnellisuustohtori. Filosofi ja lääkäri samassa persoonassa, muistaakseni. Keskustelu kulki tuttuja ratoja. Päällimmäisenä tuntui olevan huomio, että ihmisen on tarpeen oppia kiitollisuutta ja myötätuntoa.

Kiitollisuutta ja myötätuntoa. Aamen. Niillä mennään pitkälle ja ne pitää keksiä yhä uudelleen, jos sattuvat katoamaan. Mutta miksi ihmeessä joku tässä kristillisessä (?) maassa resuaisi elämäänsä keski-ikään, työ- perhe- ja terveyskriisiin ja sitten vasta törmäisi näihin totuuksiin ensi kertaa. No, vaikkapa siksi jos jää ilman kristillistä kasvatusta!

Onnellisuustohtoria kuunnellessani tunsin lievää omahyväistä tyytyväisyyttä. Kyllä tässä huushollissa kaiken räpeltämisen keskellä sentään jotain osataan: joka ilta kiitetään ja siunataan. Tytöllä on vakiintuneet iltalaulut ja siunaukset. Poika haluaa joka ilta listata rukouksessaan kiitoksen aiheita ja siunata kaikkia sairaita ja kodittomia, eläimiä ja kasvikuntaa, kavereita, sukulaisia, naapureita.... Luulisipa tuon siis saavan harjoitusta kiitollisuuden ja myötätunnon saroilla.

Ja on rukouksessa myös kolmas tärkeä onnellisen elämän kulmakivi: huumori. Viikkokausia poika venytti nukkumisen alkua luettelemalla kaikki mahdolliset eläinlajit "... karhua, leijonaa, kirahvia, dinosaurusta, mammuttia.... jos opella on." Sitten piti kysyä opettajalta hänen kotieläimistään, jotta päästiin ajoissa unten maille. Muutamana iltana oli listoilla sitten kolme rottavainajaa - omilla nimillään. Iltarukous päättyy usein kommenttiin: "Rakas Jumala, ota tästä kopio ja lähetä Jeesukselle." tai "Jeesus, skannaa tää rukous Jumalalle. Aamen"

Tyttö taidonportailla

"Tuu äkkiä kattomaan! Kaisla on neljännellä portaalla!" huuteli poika äsken. Ja minähän menin. Totta se oli. Yhdeksänvuotias tyttäreni oli kiivennyt kotimme rappusissa neljännelle askelmalle! Voi ihmeiden ihmettä! Pikkuveli kehui ja hämmästeli ja huolehti, ettei sisko vaan putoa. Yhdessä autettiin huimapää alas. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. "Olet sä melkoinen..." Ylpeys paistoi veljen ja äidin äänessä.

Kaikki on niin suhteellista. Kaikki on niin epäreilua. Joku yhdeksänvuotias paistattelee suosionosoituksissa vain siksi, että ottaa muutaman askeleen, laittaa viinirypäleen itse suuhunsa, auttaa puseron riisumisessa... Tavalliselta kolmasluokkalaiselta vaaditaan aika paljon. Ehkä jokaisen - ainakin lapsen - pitäisi saada hetki vammaistenoikeuksia.

Kun aikanaan kävin tyttöseni kanssa 1v.neuvolassa, viisas terveydenhoitaja sanoi painavasti: "Kaislaa ei pidä koskaan verrata toisiin lapsiin". Ja jätti antamatta typerät ikäkausivihkoset. Kävelin neuvolasta kotiin kevyin askelin. Lapseni on vapautettu kilpailuyhteiskunnan paineista!! Jippiii!! Hän on jo päässyt siihen, mihin monet pyrkivät eläkepäivillään. Hän on jo perillä.

Nallekarhujen otteessa

On harvinaisen hyvä aika potea sitkeää flunssaa. Herään öisin pariksi tunniksi yskimään ja aika kuluu rattoisasti Vancouverin kisoja katsellen. Viime yönä sain seurata Slovakia - Latvia -ottelua. Peli pysyi varsin herrasmiesmäisenä, vaikka Slovakia ryöpytti maalinteolla. Tuttu kuvio toistui: kaverit onnittelivat maalin tehnyttä "paijaamalla" päätä rotevilla otteilla. Olen niin nainen että osaan ihmetellä aina tuota nallekarhujen hellyyttä. Luulisi, että tuntuu aika ilkeälle, kun joku mäiskäisee isolla hansikkaalla kypärää. Outo tapa onnitella, sanoo ei-niin-urheilullinen, hentokalulainen naisihminen.

Mutta tyylit on monet. Ja tilanteet. Ihan kiva, jos osataan pitää tyylit siellä minne ne kuuluvat. Onneksi kukaan ei ole tullut noilla otteilla kehaisemaan vaikkapa hyvästä saarnasta. Tästä osasin olla kiitollinen viime yönä.

Sitten kuitenkin muistin, että kyllä pastoriakin on lähestytty "kaukalotyylillä". Se oli Suonenjoki ja päihdepoikien Nikkaripaja. Tapasin käydä siellä ohi kulkiessani ja pidin virkatehtävänäni puutöiden ihastelua. Palkaksi tuli taatusti riittävä määrä paistinlastoja. Kerran Nikkaripajalla pyöriessäni, Niku, kulmakunnan pelätyin rötisijä, vilkaisi kenkiäni. Ne olivat hänen mielestään turhan kevyet kylmään säähän. Niku huolestui, ettei tyttöpappi vaan vilustu, otti kaikki karhunvoimat käyttöönsä, tarttui nilkkaani ja tempaisi ylös. Takana höyläpenkin kulma, mutta onneksi myös Suihkosen Liisa ja nopeat refleksit. Pappi välttyi vammoilta. Mutta jos olisinkin tuossa hetkessä siirtynyt eläkepappien riveihin, niin syynä olisi vain hiukan harhaan osunut tyylitaju.

40 päivää ja 40 yötä

Taas se aika vuodesta, jolloin toimittaja poikineen kirjoittaa ortodoksien paastonajasta ja väittää, ettei luterilaisessa kirkossa sellaista vietetä. Joka vuosi olen yhtä ihmeissäni.

Opiskeluaikoina 80-luvulla oli itsestään selvää, että paastonajaksi luovuttiin jostain elämän turhakkeesta. Asiasta myös puhuttiin kavereiden kesken. Ja nyt pappina - pian 22 vuotta - olen elänyt ja elättänyt seurakuntaa kirkkovuoden rytmissä, johon kuuluu hienona osana pieni paasto joulun alla sekä suuri paasto pääsiäisen alla.

Mainio paasto! Tarpeellinen korjausliike elämän raiteilla. Yhteisöllinen juttu, jossa joukolla voi oikeasti saada jotain hyvää aikaan. Mukavan privaatti salaisuus, jota ei tarvitse kuuluttaa toreilla. Terveyttä kohentava ryhtiliike ruoka-, lepo- ja liikuntarintamilla. Hengellistä elämää virkistävä hyvä päätös. Kepeimmillään kenties karkkilakko, syvimmillään huiman rohkeaa heittäytymistä Kristusta seuraamaan.

Tänä vuonna meillä poika on ensi kertaa juonessa mukana. Eilen, laskiaistiistain iltana, ekaluokkalainen huolestui nukkumaan mennessään: "Jääkaapissa on vielä niitä vanukkaita" Mahtaisivatko säilyä pääsiäiseen saakka?! Mutta ei hätää. Onneksi sunnuntait tekevät poikkeuksen ruokapaastosta. Niitä ei lasketa.

Iloista paastonaikaa!

Kastiketta

Se oli keskustelu omaisten kanssa joskus vuosia sitten. Keski-ikäinen mies kertoili äidistään. Kovin pintapuolisia jutteli. Utelin, mitä hän muistaa lapsuudestaan, millainen äiti oli. Hämmentynyt hiljaisuus. "No. Ainahan se teki kastiketta." Siinä kaikki.

Tämä kastike muistuu mieleen usein keittiössä. Uskoaksen oma poika ei sano aikanaan noin. Mitä mahtaa sanoa? "Ainahan se oli koneella, netissä, töissä... ?" Tämä vuoden irtiotto leipätyöstä on hieno mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä poika sanoo papille sitten joskus. Tänään pelasin ainakin puoli tuntia Kimbleä. Hyvä äiti! Ei ihme, että poika liittää välillä iltarukoukseen "kiitos vuorotteluvapaasta".