"Kirkko on niin kaukana tavallisesta arjesta..."

Suoraan sanottuna, nyt reilut 22 vuotta olen pappina ihmetellyt noita väitteitä. Kirkko on etäinen, pönäkkä, tavallisen ihmisen arjesta kaukana... Mikä ihmeen kirkko? Olen ajatellut että kai papit omalta osaltaan on tätä kirkkoa. Minä olen. Pönäkkä olen ollut etenkin raskausviikoilla 30 - 38. Etäinen.... kyllä kai joskus haluaa vähän vetäytyä, kun ei jaksa kaikkea... mutta silti...

Tältä omalta osaltani olen kirkkoa. 49 vuotta jäsenenä, 22 vuotta virkaan vihkiytyneenä. Tämä pikkuinen kirkonsirpale on taas tänään pessyt kakkapyllyä, huolehtinut koululaisen reppuun varahanskat ja jalkaan ulkohousut, ripustaa kohta pyykit, kaivaa nenäänsä ja soittaa muutaman puhelun, vastaa sähköposteihin, kävi eilen sen mummon ovella, jota ei ole näkynyt kirkolla muutamaan viikkoon, istui kastekodin olohuoneen lattialla leikkaamassa paperisilppua sen edellisen kastetun kanssa. Pastori virkatyönään roudaa auton täydeltä pehmoeläimiä Nooan arkkiin, pesee pakastusrasioita työttömien ruokailua varten, vie perheen turvakotiin, siivoaa oksennukset nuorisotilan vessasta, vaihtaa renkaan matkailuautoon seurakunnan retkellä, lämmittää saunan ja kaivaa rosvopaistia varten kunnon kuopan, pesee nuorimpien leiriläisten hiukset, auttaa vanhuksen vessaan, käy pitkät keskustelut rauhoitellakseen skitsofreenikon harhaista maailmaa, pitää kädestä ja siunaa pian kuolevaa, kuljettaa omaiset muistotilaisuuteen.

Jokaiselta meiltä jää tekemättä lukuisa määrä arjen hyviä tekoja. Meiltä jää huomaamatta arjen reunaehtoja jotka estävät seurakuntalaisia pääsemästä yhteen. Mutta jos kirkko muodostuu kaikista meistä kirkon jäsenistä, niin eikös me aika likellä omaa arkeamme eletä?

Ajetaan herroiksi oikein taksilla...

Pitkästä aikaa kujeskelin taksilla. Kipuisena ja lähes puhekyvyttömänä lähdin yölliseen aikaan hakemaan apua tautiini. Taksi portille ja Jorviin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Jorvin päivystys on, ei auttamista päivystyksen ovelle. Matka jatkui Meilahteen korvapolille. Ei ovenavausta, ei käsitystä, minne minut veisi, ei auttamista ovelle. Vielä taksilla kotiin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Räisäläntie on, ei pienintäkään kiinnostusta pääsinkö sisään.

Kolme kyytiä on pieni otanta. Mutta kyllä taksinkuljettajien pitäisi ihan tosissaan laittaa ryhtiliike ammattikunnan sisälle. Iloista ammattiylpeyttä kehiin, kiitos!

Kaksitoista vuotta sitten oli sama vaiva ja silloin kuljeskelin huomattavan huonokuntoisena, lääkkeistä niin tokkuraisena, että oli todella edesvastuutonta jättää minut kadulle.

Kahdeksan vuotta sitten joulunalusyönä oli ehdoton pohjanoteeraus kokemissani taksikyydeissä. Tiukkojen supistusten kanssa matkasin Jorviin. Jannu valitsi kuoppaisimman reitin ja aloitti keskustelun räväkästi: "Et ole aivan nuori äiti enää. Taidat olla yli neljänkymmenen." Sitten kuuntelin koko matkan, kuinka suuren riskin otankaan kun lisäännyn tässä korkeassa iässä. En tohtinut kertoa tuolle tolvanalle, että yksi vammainen meillä jo kokoelmissa onkin.

Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kun tyttömme oli matkannut päivittäin kouluun invataksilla vuoden verran, koin yhtenä aamuna valtavan upean järkytyksen: Uusi kuljettaja tervehti noutamaansa asiakasta: "Terve, Kaisla!" ja katsoi kauniisti kohti. Noista tervehdyksistä on tullut tapa jo monelle kuljettajalle. Ja joka kerta se sykähdyttää. Ihan käsittämättömän syvältä.