Taas se aika vuodesta, jolloin toimittaja poikineen kirjoittaa ortodoksien paastonajasta ja väittää, ettei luterilaisessa kirkossa sellaista vietetä. Joka vuosi olen yhtä ihmeissäni.
Opiskeluaikoina 80-luvulla oli itsestään selvää, että paastonajaksi luovuttiin jostain elämän turhakkeesta. Asiasta myös puhuttiin kavereiden kesken. Ja nyt pappina - pian 22 vuotta - olen elänyt ja elättänyt seurakuntaa kirkkovuoden rytmissä, johon kuuluu hienona osana pieni paasto joulun alla sekä suuri paasto pääsiäisen alla.
Mainio paasto! Tarpeellinen korjausliike elämän raiteilla. Yhteisöllinen juttu, jossa joukolla voi oikeasti saada jotain hyvää aikaan. Mukavan privaatti salaisuus, jota ei tarvitse kuuluttaa toreilla. Terveyttä kohentava ryhtiliike ruoka-, lepo- ja liikuntarintamilla. Hengellistä elämää virkistävä hyvä päätös. Kepeimmillään kenties karkkilakko, syvimmillään huiman rohkeaa heittäytymistä Kristusta seuraamaan.
Tänä vuonna meillä poika on ensi kertaa juonessa mukana. Eilen, laskiaistiistain iltana, ekaluokkalainen huolestui nukkumaan mennessään: "Jääkaapissa on vielä niitä vanukkaita" Mahtaisivatko säilyä pääsiäiseen saakka?! Mutta ei hätää. Onneksi sunnuntait tekevät poikkeuksen ruokapaastosta. Niitä ei lasketa.
Iloista paastonaikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kommentoit! Useimmille lienee helpointa valita "nimetön" ja kirjoittaa oma nimi viestin loppuun.