Vuosi elämästä

Niin se nyt on. Olen ollut vuoden elämästäni rippikoululeirillä. Tarkkaa laskelmaa en edes yritä tehdä, mutta ainakin 49 riparia on takana. Ja kun alkuaikoina ne kestivät 2 viikkoa, sittemmin 10 tai 9 vuorokautta, niin.... vuosi siitä hyvinkin tulee.

Tänään päättyi viimeisin rippileiri. Aika tavanomainen - ainutkertainen. Samat arkkityypit siellä aina ovat edustettuina - ihanat, kasvussaan pyrähtäneet, itsensä ja ympäristönsä kanssa törmäyskurssilla maleksivat nuoret. Välillä meno on kuin suoraan luontofilmeistä: nuoret urokset uhittelevat lauman johtajan kanssa, kisaavat naaraista, nuolevat haavojaan. Ja nuoret naaraat testaavat viehätysvoimaansa, ottavat oppia kokeneimmilta, vetäytyvät keskenään telmimään.

Lauma se on. Ja paimeneksi minut on nimetty. Ja taas joku pikku karitsainen katsoi kauniilla silmillään kutsuen minua sielunvihollisen ja sukupuolielimen nimellä. Ja sanoi ettei ihmisoikeuksilla oon mitään v...n väliä, ja taisi siinä Isä Jumalakin saada sopimattomia etuliitteitä. Melkein joka leiriltä voi nimetä sen yhden - lampaan joka tarvitsisi ihan oman paimenen ja karsinan. Yöksi se pitäisi ottaa kainaloon ja päivällä kesytellä hissuksiin. Joka leiri on tasapainoilua, kuinka kunnioitus kaikkia kohtaan säilyy. Mihin yhden pitää suostua kaikkien puolesta ja mihin kaikkien yhden puolesta? Helppoja vastauksia ei ole. Mahdottoman mielenkiintoista kyselyä sitäkin enemmän.

Edelleen olen sitä mieltä, että ei ole tarpeen uhkailla nuorta rippikoulun keskeyttämisellä ja aina on mahdollista kohdella nuorta kunnioittavasti. Aina emme vain osaa. Muistan kipeästi monta epäonnistumistani.

Huumoria ja suuria tunteita rippikouluvuodessani on muillekin vuosille jakaa. Viime yön ilo minulla oli osua poikien majoitustilojen käytävälle juuri silloin kun yksi urhoista kirmaisi juoksuun ja huusi täysin palkein koko leiriporukan hereille. Laki ja evankeliumi olivat nätisti tiukassa paketissa kun pappitäti talutti isoa pojan rotjaketta rinnuksista uuteen karsinaansa. Koko katras henkäisi syvään ja nukkui lopun yön rauhassa. Aamulla se rotjake ja minä naurettiin makeasti.

Ihanat, ihanat nuoret.

Kasetilla

Siinä se oli. Kotona. Yläkerran aulan lattialla tässä yhtenä päivänä. Vihdoinkin vanhat c-kasettini hyötykäytössä! Poika oli asetellut kasetit pystyyn kivaksi poluksi. DOMINO. Varsinainen hauskuus oli ohi, mutta ilon jäljet ilahduttivat.

Vaikutteet leikkiin löytyvät näppärästi netistä. Kuusivuotias osaa kirjoittaa tärkeimmän sanan Googleen ja sieltähän niitä dominovideoita löytyy. Klassikko on tietysti Tapiolan K-kaupan joululysti http://www.youtube.com/watch?v=7HfMaJJlxTE joka kieltämättä on mahdottoman hyvä. Mutta hauskaa, että lapsi sentään leikkii itsekin.

Ja hauskaa, että hän kelpuuttaa kasetit leikkiinsä. Tuo laatikollinen kasetteja on matkannut mukana muuttokuormasta toiseen. Joitakin olen hävittänyt, mutta ihan riittävästi niitä vielä on. Ja nyt: nuoriso älköön vaivautuko lukemaan tämän pidemmälle. 70-luvun seurakuntanuorena olen tallentanut Jonny Cashia ja kokoelmasta löytyy Kalevi Lehtisen raamattutunteja. Myös Niilo Yli-Vainion puhetta Ilmajoella 9.7.1978 voin kuunnella aivan milloin vain haluan. 80-luvun alkupuolella seuraan ovat liittyneet Hectorin ja Pave Maijasen kasetit. On Taize-hymnejä ja Tarvo Laaksoa. Radiosta olen ihan itse nauhoittanut aamu- ja iltahartauksia. Kaverin LP-levyltä on kopioitu Rahmaninovin pianokonserttoja. Suahilin ja nykykreikan kielikurssit voivat olla yllättäen tarpeen. Paras säilyttää edelleen. Elämän kirjo se siellä on kätevästi Lundian laatikossa. Monta metriä eletyn elämän ääniä.

Olikohan se 70-luvun alkupuolta, kun meille hankittiin kasettisoitin. Me kaikki kolme tyttöä saimme omat tyhjät kasetit, joihin äänitimme mielimusiikit. Olihan se äänentoisto ihan muuta kuin kelanauhurilla nauhoitettu sekamelska putkiradion musaa ja ympäristön hälinää. Oi omia kasetteja! Koteloita kaseteilla ei ollut ja jotenkin niihin oli hankala merkitä omistajaa, joten pikkusiskon kasetti alkoi ärhäkällä tervehdyksellä: "Tää on Leean kasetti. Murrr!" Eikä päälle nauhoitettu.

Ihan hyvin elämän tärkeimmät äänet mahtuisivat edelleen yhdelle kasetille. Arvokkaimmat jäivät äänittämättä. Omien vauvojen hörönaurut, yksivuotiaan heleä nauru, miehen "Kyllä" ja minun "Tahdon" jouluaamuna Lammin kirkossa. Yksi kasetti minulta siis puuttuu. Se joka ilahduttaisi minua eniten, jos vietän dementoituneena vanhuuttani. Mutta sitä ennen: Kuka järjestäisi kasettibileet? Kannettaisiin kaikki aarteet kokoon, kuunneltaisiin jotain ja ennen kaikkea rakennettaisiin oikein hieno domino.