Tunnustan olevani hyväosainen, vahvasti elämässä kiinni. Osallinen. Monessa mielessä. Suomalaisena, naisena, pappina, äitinä, vaimona... Jos valittaisin, olisin kohtuuton.
Silti voi yhtäkkiä ylitse vyöryä valtava osattomuuden kokemus. Eilen illalla lueskelin väsyneenä kirkollista lapsityön lehteä. Kollega kirjoitti viisaasti oikeita asioita: Kiireettömyydestä, luonnossa viipymisen tärkeydestä... Mielikuvia perheestä, joka kalastaa, marjastaa, rakentelee lumilinnoja. Olin kirjoittajan kanssa yhtä mieltä asiasta. Mutta väsymyskö lie ollut, kun kaunis kirjoitus muuttui mielessäni irvokkaaksi pilkaksi. Hyvät ajatukset oli puettu käskyjen muotoon ja joku minussa huusi lujaa vastaan. "Ei tämä perhe kävele metsäpolulla! Emme me voi koskaan istua veneessä ongella! Minun lapseni ei ikinä poimi yhtään marjaa!" Tekstin kirjoittaja ei voi ajatella jokaista lukijaa, joka on kenties sidottu sairauteen, vammaan, yksinäisyyteen, hoitamiseen... Mutta kun on lukija ja sidottu esteeseen, on kai lupa kirota ja raivota, väittää vastaan.
Kun me kymmenen vuotta sitten muutimme tähän taloon ja meillä oli ihana puoli vuotias vauva, haaveilin mielestäni pienistä asioista: Että tuo lapsi lähtee reppu selässä kävelemään lähikouluun, että teemme joskus metsäretkiä. Ne haaveet olivat liian suuria ollakseen totta. Joskus, vaikkakin hyvin harvoin, osattomuus lyö korville. Silloin toivon oppineeni jotain tästä läksystä. Että en löisi omilla oletuksillani.
