Määritelty on puoliksi hallittu

Arkista vessa-asiaa. Sähköpostiini vastattiin: "on jo toimitettu vuoden tarve". Kyselin siis lisää kaupungin kustantamia vaippoja tytölle. Toista laatua saadaan. Toisen kiintiö on täynnä.

Väistämättä heräsi ihmetys. Kuinka joku tuntematon hoitaja Tapiolan terveyskeskuksessa voi tietää, että lapsemme ei enää tänä vuonna "tarvitse" kyseisiä vaippoja. Oikeampi termi olisi 'kiintiö' tuon 'tarve'-sanan sijaan. Eikä ollenkaan pieni juttu. Jos meille vammattomille jaettaisiin vessassakäyntilupia 5/vrk niin, että ripulipäiviä varten pitäisi säästää vessakäyntejä ennakkoon, niin jopas olisi mielenkiintoista. Ja kukahan siihen suostuisi?

Vaippojen määrä pitää kiintiöidä kuulemma sen vuoksi, että muuten jotkut keräisivät niitä kotiinsa mahdottomia määriä. OK. Ja jos tarvitsee enemmän, niin voi toki ostaa. OK. Mutta samalla määritellään vammaisuudelle enimmäismäärä. Kun yhdeksänvuotiaamme tutustuu maailmaan vauvan lailla laittaen suuhunsa kaiken löytämänsä, niin ripulipäiviä riittää ja vaippoja kuluu. Vammaispalvelu kattaa vaippojen käytön siihen rajaan saakka kuin vammaton niitä tarvitsisi.

Tämä on vähän sama asia kuin se taistelu jota olemme käyneet jo kuusi vuotta vaatiessamme kaupungilta tilapäishoitopaikkaa lapselle. Paikka olisi Rinnekodissa, mutta sinne ei voida ottaa, koska kehitysvammaisemme ei saisi olla niin kehitysvammainen. Tarve on määritelty osastoilla ja jos ei sovi siihen määrittelyyn niin "Voi, voi..."

Terveisiä puutarhasta

Blogin kesätauko venähti ja kynnys nousi. Nyt huomaan, että kynnyksen yli pääsee helpoiten rimanalituksella...

Kesä on vierähtänyt takapihalla - puutarhassa. Yhdeksäs kesä tässä talossa ja nyt ensi kertaa oli aikaa tehdä yhdessä pihatöitä ja uudistaa osa tontista. Mieluisaa puuhaa. Ulkohommia, sopivasti sosiaalista elämää naapurien kanssa, elämän ydinasioita, estetiikkaa, kuntoiluakin.

Jotain jäin ihmettelemään, kun seikkailin itselleni vieraassa puutarha-alan ihmemaassa. Puutarhakirjat, joita olen selannut metritolkulla - niissä törmään yllättävän usein kirjoittajan paheksuntaan, kuinka ihmiset tekevät "väärin" omilla pihoillaan. Ja puutarhaliikkeissä asiantuntevat pitkän linjan puutarhurit saattavat olla hämmästyttävän yrmeitä ja ylimielisiä. Eikö puutarhanhoito teekään ihmisistä onnellisia?? Turhaa oikeaoppisuutta ja toisten mollaamista, vaikka aivan hyvin voisi olla kannustava, innostava, myönteinen.

Vaikka mitäs minä tätä ihmettelen. Kyllähän me kirkon jäsenet osaamme elää evankeliumia todeksi juuri tuollaisella yrmeällä paheksuvalla asenteella. Näissä käsissä kulta muuttuu p...ksi. Ihan liian usein. Onneksi ei aina!

Kasvata lasta hyvällä

Malmin seurakunnan alueen lehteen on menossa tämä juttu:

Kasvata lasta hyvällä

Kristityksi kastetulla lapsella on oikeus saada kristillistä kasvatusta. Se kasvatus on monille iltarukous, joulukirkko ja enkelitaulu, mutta laajemminkin aihetta voi katsella. Vaikkapa seitsemän perinteisen hyveen näkökulmasta:

Viisaus
Tietoa tulvii lapsen ulottuville riittämiin, mutta viisaus on enemmän. Elämänviisauden karttuminen vaatii aikaa. Kiireen kitkeminen ja viisaiden sanojen viljely ovat kasvattajan työtä. Arvokeskustelut lapsen kanssa tuovat tähtihetkiä aikuisellekin.

Rohkeus
Kristillinen usko lähti liikkeelle, kun arkoja ja pelokkaita rohkaistiin. Raamatussa pieni poika antoi eväänsä Jeesuksen käsiin, myrsky tyyntyi ja Ylösnoussut tuli lukkojen läpi. Aikuisten tehtäviin kuuluu omien pelkojen perkaaminen, niin että ne eivät turhaan siirry perikunnalle. Rohkeutta on montaa lajia – löydä lapsesta sisäinen peppi pitkätossu.

Oikeamielisyys
Terve omatunto on yksi varustus, jonka soisi jokaiselle itsenäistyvälle nuorelle. Oikeuden tunto kasvaa lapsen mukana. Lelua ei oteta toisen kädestä, karkit jaetaan tasan. Ja vuosi vuodelta, monen erehtymisen jälkeen kasvaa syvempi näkemys: olen toteuttamassa oikeutta myös heikommilleni.

Kohtuus
Kuinka varjelen lasta tässä äärimmäisyyksiä hakevassa ja täydellisyyttä ihannoivassa kulttuurissa? Kaikki eivät voi voittaa ja kaikkea ei kannata kokeilla itse. Kohtuuteen on hyvä pyrkiä ja tyytyä. Moni joutuu myös sysäämään pientä keisaria valtaistuimeltaan – kaikella rakkaudella. Jotta jokaisella perheenjäsenellä olisi kohtuus.

Usko
Sanotaan, että uskon äidinkieli on rukous. Iltarukouksen voi lukea lapsen kanssa jo ennen syntymää! Ja siitä on hyvä jatkaa. Päivän tapahtumat kertautuvat luontevasti rukouksen myötä. Lapsen usko rukouksen voimaan ja ihmeisiin voi hämmentää aikuista, mutta ollaan siinä sitten ymmällämme ja ihmetellään. Sehän on hyvä osa.

Toivo
Kristillinen usko suuntaa eteenpäin. Tunnelin päässä on aina valoa, edes kuolema ei lopullisesti pidä meitä otteessaan. Kristillinen toivo on armollista: tulevaisuus ei olekaan vain ihmisten varassa. Pyhällä huolettomuudella olkoon sijansa pienen ja suuremman kristityn arjessa. Sunnuntai on hyvä päivä sen opetteluun.

Rakkaus
Lapsilla on taipumus syntyä rakkaudesta ja hämmästyttävä taito sekä herättää että koetella rakkautta. Lapsenkin tehtävä on rakastaa lähimmäistään ja Jumalaa. Aikuisen haaste on rakastaa lasta silloinkin kun ei jaksaisi, katsoa lämpimästi maitolasinsa kaatanutta. Väsymyksen ja kiukunkin keskellä muistuttaa itseään: lapsi on valtava aarre.

Oikeus virratkoon kuin vesi...

Ja vesi virratkoon... ja kirkas äly. Voi ihme, miten vaikeita maailman yksinkertaisimmat asiat ovatkaan. Juutui eilen illalla Hesarin uutissivulle http://www.hs.fi/keskustelu/message.jspa?messageID=3165264 ihmettelemään onko vesi perusoikeus vai ei. Kolmen vuoden välein järjestettävä kansainvalinen Vesifoorumi kun ei kyennyt yksimieliseen julkilausumaan siitä, että vesi kuuluisi jokaisen ihmisen perusoikeuksiin. Yksimielisiä ollaan vain siitä että se on ihmisen perustarve.

Asian uutisointi ja kommentointi kulkee yhtä uraa: Hyi tuhmia, jotka eivät suo puhdasta vettä köyhille.... Mutta mikä on 'oikeus' ja mikä on 'tarve'? Jos vesi määritellään perusoikeudeksi, voiko sillä käydä kauppaa? Kannattaako kenenkään kaivaa kaivoa? Suuressa mittakaavassa asiat käyvät yllättävän vaikeiksi. Jos ajattelee suomalaista kyläyhteisöä, on aivan kohtuullista olettaa, että kukin katsoo talolleen sellaisen paikan, jossa vettä on saatavilla, kaivaa kaivonsa ja huolehtii siitä. Ja jos kuivuus yllättää, tauti tai kuolema verottaa kohtuuttomasti, niin tottakai naapuri tarjoaa oman kaivonsa vettä - rahatta. Velvollisuus ja oikeus kulkevat luontevasti yhdessä.

Suomalaisen kunnallistekniikan alueellakin ymmärrän teemaa jotenkuten. On vesilaitos ja vesimaksut. Ja jos lasku jää maksamatta, niin ei janoon kukaan kuitenkaan kuole. Mutta yksittäinen ihminen ei voi vaatia kunnallistekniikkaa tulemaan luokseen - vesi ei ole sellainen oikeus. Vaikka se on kaikkien tunnustama perustarve.

En minä tiedä, mitä pitäisi ajatella maissa, joissa kuivuus voi kestää vuosia.

Ilma on helpompi ajatella jokaisen ihmisen perusoikeudeksi. Happea toki pullotetaan ja myydään, mutta haluaisin uskoa, että jokainen joka kykenee hengittämään omilla keuhkoillaan, saisi tehdä sen ilmaiseksi ja erityistä vaivaa näkemättä. Ja he jotka tarvitsevat konetta ja lisähappea saavat tarvitsemansa. Vaikka senkään oikeuden universaalisuudesta en ole varma. Tarve se ainakin on.

Olen metsänomistaja, ja koska palstani ei ole järven rannalla, minulla on käyttöoikeus Suonteen rantaan. Saan mennä kalaan, vaikka riitautuisin kuinka pahasti naapurini eli enoni kanssa. Olo on turvattu. Suomen lainsäädäntö tuntee vanhastaan tämän oikeuden veteen - se on meillä selkäytimessä. Ja jos Keski-Afrikkaan tai Mongoliaan lähtetään laivarahtia, niin rannikon maat eivät saa ryöstää koko lastia. Näin sanoo selkäytimeni. Mutta ei minulla kuitenkaa ole niin paljoa ymmärrystä että oikeasti tietäisin onko vesi oikeus vai tarve. Pääasia että vettä riittää! Ja että kunnioitamme toistemme tarvetta veden saantiin.

Lähes päivittäin jaksan ihmetellä sitä, että raha antaa oikeuden liata vettä ja ilmaa toistenkin edestä. Ja se on niin hyväksyttävää. Entä jos jaettaisiin kiintiöt, joilla ei voi käydä kauppaa? Pitäisi varmaan ensitöiksi muuttaa lämpämpiin oloihin...

Vuosi elämästä

Niin se nyt on. Olen ollut vuoden elämästäni rippikoululeirillä. Tarkkaa laskelmaa en edes yritä tehdä, mutta ainakin 49 riparia on takana. Ja kun alkuaikoina ne kestivät 2 viikkoa, sittemmin 10 tai 9 vuorokautta, niin.... vuosi siitä hyvinkin tulee.

Tänään päättyi viimeisin rippileiri. Aika tavanomainen - ainutkertainen. Samat arkkityypit siellä aina ovat edustettuina - ihanat, kasvussaan pyrähtäneet, itsensä ja ympäristönsä kanssa törmäyskurssilla maleksivat nuoret. Välillä meno on kuin suoraan luontofilmeistä: nuoret urokset uhittelevat lauman johtajan kanssa, kisaavat naaraista, nuolevat haavojaan. Ja nuoret naaraat testaavat viehätysvoimaansa, ottavat oppia kokeneimmilta, vetäytyvät keskenään telmimään.

Lauma se on. Ja paimeneksi minut on nimetty. Ja taas joku pikku karitsainen katsoi kauniilla silmillään kutsuen minua sielunvihollisen ja sukupuolielimen nimellä. Ja sanoi ettei ihmisoikeuksilla oon mitään v...n väliä, ja taisi siinä Isä Jumalakin saada sopimattomia etuliitteitä. Melkein joka leiriltä voi nimetä sen yhden - lampaan joka tarvitsisi ihan oman paimenen ja karsinan. Yöksi se pitäisi ottaa kainaloon ja päivällä kesytellä hissuksiin. Joka leiri on tasapainoilua, kuinka kunnioitus kaikkia kohtaan säilyy. Mihin yhden pitää suostua kaikkien puolesta ja mihin kaikkien yhden puolesta? Helppoja vastauksia ei ole. Mahdottoman mielenkiintoista kyselyä sitäkin enemmän.

Edelleen olen sitä mieltä, että ei ole tarpeen uhkailla nuorta rippikoulun keskeyttämisellä ja aina on mahdollista kohdella nuorta kunnioittavasti. Aina emme vain osaa. Muistan kipeästi monta epäonnistumistani.

Huumoria ja suuria tunteita rippikouluvuodessani on muillekin vuosille jakaa. Viime yön ilo minulla oli osua poikien majoitustilojen käytävälle juuri silloin kun yksi urhoista kirmaisi juoksuun ja huusi täysin palkein koko leiriporukan hereille. Laki ja evankeliumi olivat nätisti tiukassa paketissa kun pappitäti talutti isoa pojan rotjaketta rinnuksista uuteen karsinaansa. Koko katras henkäisi syvään ja nukkui lopun yön rauhassa. Aamulla se rotjake ja minä naurettiin makeasti.

Ihanat, ihanat nuoret.

Kasetilla

Siinä se oli. Kotona. Yläkerran aulan lattialla tässä yhtenä päivänä. Vihdoinkin vanhat c-kasettini hyötykäytössä! Poika oli asetellut kasetit pystyyn kivaksi poluksi. DOMINO. Varsinainen hauskuus oli ohi, mutta ilon jäljet ilahduttivat.

Vaikutteet leikkiin löytyvät näppärästi netistä. Kuusivuotias osaa kirjoittaa tärkeimmän sanan Googleen ja sieltähän niitä dominovideoita löytyy. Klassikko on tietysti Tapiolan K-kaupan joululysti http://www.youtube.com/watch?v=7HfMaJJlxTE joka kieltämättä on mahdottoman hyvä. Mutta hauskaa, että lapsi sentään leikkii itsekin.

Ja hauskaa, että hän kelpuuttaa kasetit leikkiinsä. Tuo laatikollinen kasetteja on matkannut mukana muuttokuormasta toiseen. Joitakin olen hävittänyt, mutta ihan riittävästi niitä vielä on. Ja nyt: nuoriso älköön vaivautuko lukemaan tämän pidemmälle. 70-luvun seurakuntanuorena olen tallentanut Jonny Cashia ja kokoelmasta löytyy Kalevi Lehtisen raamattutunteja. Myös Niilo Yli-Vainion puhetta Ilmajoella 9.7.1978 voin kuunnella aivan milloin vain haluan. 80-luvun alkupuolella seuraan ovat liittyneet Hectorin ja Pave Maijasen kasetit. On Taize-hymnejä ja Tarvo Laaksoa. Radiosta olen ihan itse nauhoittanut aamu- ja iltahartauksia. Kaverin LP-levyltä on kopioitu Rahmaninovin pianokonserttoja. Suahilin ja nykykreikan kielikurssit voivat olla yllättäen tarpeen. Paras säilyttää edelleen. Elämän kirjo se siellä on kätevästi Lundian laatikossa. Monta metriä eletyn elämän ääniä.

Olikohan se 70-luvun alkupuolta, kun meille hankittiin kasettisoitin. Me kaikki kolme tyttöä saimme omat tyhjät kasetit, joihin äänitimme mielimusiikit. Olihan se äänentoisto ihan muuta kuin kelanauhurilla nauhoitettu sekamelska putkiradion musaa ja ympäristön hälinää. Oi omia kasetteja! Koteloita kaseteilla ei ollut ja jotenkin niihin oli hankala merkitä omistajaa, joten pikkusiskon kasetti alkoi ärhäkällä tervehdyksellä: "Tää on Leean kasetti. Murrr!" Eikä päälle nauhoitettu.

Ihan hyvin elämän tärkeimmät äänet mahtuisivat edelleen yhdelle kasetille. Arvokkaimmat jäivät äänittämättä. Omien vauvojen hörönaurut, yksivuotiaan heleä nauru, miehen "Kyllä" ja minun "Tahdon" jouluaamuna Lammin kirkossa. Yksi kasetti minulta siis puuttuu. Se joka ilahduttaisi minua eniten, jos vietän dementoituneena vanhuuttani. Mutta sitä ennen: Kuka järjestäisi kasettibileet? Kannettaisiin kaikki aarteet kokoon, kuunneltaisiin jotain ja ennen kaikkea rakennettaisiin oikein hieno domino.

Kuuro kirkko!

Kotimaa-lehti 15.1. kertoi teol. maisteri Janne Rissasen mahdottomasta tiestä kuurojen papiksi. Ei onnistu, koska on kuuro. Voi nolous ja häpeä, tätä meidän kirkkoa - osallisuuden yhteisöä!!

Janne on töissä kirkossa, ruotsinkielisen kuurojen papin sijaisena. Mutta vihkimystä ei tipu, koska mies ei puhu suomea. Kirkkolaki vaatii suomen kielen taitoa - puhetta. Ja sopii kirkon papeiltaan vaatiakin, monenlaista taitoa ja ominaisuutta.... Mutta perin antiikkiselta tuntuu ajatus, että viittomakieli ei olisi kelvollinen kieli papille. Suomen kieltä puhuvista aika moni bimbo ja änkyrä on läpäissyt seulan.

Näytti olevan keskustelua siitä, onko viittomakielellä toimitettu ehtoollinen pätevä. http://uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?t=2935 Kaikenlaista voi aikansa kuluksi puntaroida. Minusta nyt vaan olisi mahdottoman luontevaa, että kuuro pappi olisi kuuron seurakunnan paimenena - miksei kuulevankin. Henk.koht avustaja tai tulkki tarpeen mukaan matkaan ja ei kun hommiin. Ihan turhaan vedotaan sielunhoito- ja rippikeskusteluihin... Kuinka salaisuudet vaarantuu... Höpö, höpö. Puhuvat papit ne vasta iso riski on! Ja aika moni viittomakielentaidoton seurakuntalainen osaa kirjoittaa...

Onhan se tietysti aika pelottavaa, jos kaiken maailman vammaiset rupeaa häärimään kirkossa. Nehän on sitä varten, että me voidaan armollisesti palkata niille erityistyöntekijä ja pitää ne ruodussa.

Jos kuuroudun, niin menetänhän pappisoikeuteni, eikö niin?!

En mahda mitään sille, että tunnen sympatiaa ihmisen puolesta, jonka pappisvihkimystä Kotimaa-lehti edistää. Kun itse kävelin Kuopion kapituliin keväällä 1988, piispa kieltäytyi vihkimästä minua, koska en osannut luetella kaikkia hiippakunnan emeritus-piispoja enkä muistanut Kalajoen käräjien vuosilukua. Serkkutyttö oli Kotimaa-lehdessä töissä. Hän kuuli asiasta ja lehdestä soittivat silloiselle Kuopion piispalle: "Meillä menee huomenna painoon lehti... siellä lukee, että kieltäydytte vihkimästä naista." Siinä samassa kääntyi piispan pää, muuttui lehden sisältö, ja kandidaatti Sankari sai kirkon vokaation pappisvirkaan. Että niin lujalla pohjalla tässä virassa ollaan. Tervetuloa, jannet, kyllä kirkon kutsu kantaa, vaikka se tulisikin soraäänten kera.

Kopiokone ahdisteli pastoria yöaikaan

Viime yönä näin painajaista seurakunnan värikopiokoneesta. Se oli taas rikki. Aamulla olin yhtä mieltä Miehen kanssa: Pappien ei kuulu olla työkseen huolissaan kopiokoneesta. Tärkeämpääkin olisi.

Noloa mutta totta: olen nykyisessä virassani käyttänyt viikkokausia seurakunnan palkkaamaa papin aikaa siihen että ihmettelen toimimattomia tietokoneita, ajelen ympäri seurakuntaa etsimässä vapaata tietokonetta tai toimivaa kopiokonetta. Jonotan koneille. Autan toisia yhtä ymmärtämättömiä laitteiden äärellä. Ja nyt jopa näen niistä koneista unta.

Ja sitten kun taas kerran olen venyttänyt hermoja ja työpäivän pituutta vain siksi, että työpaikalle ei ymmärretä hankkia tietokonetta, jonka muisti riittäisi ohjelmien pyörittämiseen, sitten tapaan ne omaiset, jotka olisivat tarvineet pappia jo paljon ennen kuin hautajaisjärjestelyt tulivat ajankohtaisiksi. Missä minä olin...?

Ei me papit niin tarkeitä olla, etteikö olisi käyttöä myös ammattitaitoiselle sihteerille, tiedottajalle... Arvotaanko seuraavassa pappienkokouksessa kenen virka muutetaan?

Kropan ihanuudesta

Poikani ei ole ymmärtänyt liittyä länsimaisen sivistyksen hellenistisiin, gnostilaisiin ym. suuriin virtauksiin kehollisuuttaan vieroksumaan. Päinvastoin. Mokoma äijänpätkä pitää huolen, että koko huushollissa eletään vahvasti sisäelimiä myöten.

Olipa kerran elämä - sarjan DVD:t on koluttu tarkkaan. Sisäänhengittäessään poika tuumi neljänvanhana: "Mä tunnen kuinka mun punasolut saa happea!" Tai vessaan juostessa kuului: "Munuaiset toimii. Pissattaa!"

Taisi olla kahdenvanha, kun pihaan laitettiin kiveystä. Suonenjolta tutut veljekset, Tuomen Ville ja Vesa olivat hommassa. Siitäkös meidän nuori isäntä sai hyvät nimet varpailleen. Isovarvas on Isi, seuraava Äiti, sitten Ville, Ville ja Vesa. Olisihan se aivan outoa, jos omat varpaat olisivat ihan nimettömiä!

Äidissä parasta ovat jo vuosia olleet Tuuma ja Toimi. Tänään poika kujeili kysellen: "Hei, isi, mitkä sun pakaroitten nimet on?" Kyllä tässä muutamalle kotipäivälle onkin hommaa, kun etsitään osuvia nimiä jokaisen perheenjäsenen lapaluille, poskille, sieraimille, kantapäille, kulmakarvoille... Minä sain kunnian antaa nimet pojan käsille. Ne ovat nyt Retku ja Metku.