Pitkästä aikaa kujeskelin taksilla. Kipuisena ja lähes puhekyvyttömänä lähdin yölliseen aikaan hakemaan apua tautiini. Taksi portille ja Jorviin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Jorvin päivystys on, ei auttamista päivystyksen ovelle. Matka jatkui Meilahteen korvapolille. Ei ovenavausta, ei käsitystä, minne minut veisi, ei auttamista ovelle. Vielä taksilla kotiin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Räisäläntie on, ei pienintäkään kiinnostusta pääsinkö sisään.
Kolme kyytiä on pieni otanta. Mutta kyllä taksinkuljettajien pitäisi ihan tosissaan laittaa ryhtiliike ammattikunnan sisälle. Iloista ammattiylpeyttä kehiin, kiitos!
Kaksitoista vuotta sitten oli sama vaiva ja silloin kuljeskelin huomattavan huonokuntoisena, lääkkeistä niin tokkuraisena, että oli todella edesvastuutonta jättää minut kadulle.
Kahdeksan vuotta sitten joulunalusyönä oli ehdoton pohjanoteeraus kokemissani taksikyydeissä. Tiukkojen supistusten kanssa matkasin Jorviin. Jannu valitsi kuoppaisimman reitin ja aloitti keskustelun räväkästi: "Et ole aivan nuori äiti enää. Taidat olla yli neljänkymmenen." Sitten kuuntelin koko matkan, kuinka suuren riskin otankaan kun lisäännyn tässä korkeassa iässä. En tohtinut kertoa tuolle tolvanalle, että yksi vammainen meillä jo kokoelmissa onkin.
Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kun tyttömme oli matkannut päivittäin kouluun invataksilla vuoden verran, koin yhtenä aamuna valtavan upean järkytyksen: Uusi kuljettaja tervehti noutamaansa asiakasta: "Terve, Kaisla!" ja katsoi kauniisti kohti. Noista tervehdyksistä on tullut tapa jo monelle kuljettajalle. Ja joka kerta se sykähdyttää. Ihan käsittämättömän syvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kommentoit! Useimmille lienee helpointa valita "nimetön" ja kirjoittaa oma nimi viestin loppuun.