Toisten blogeja lukiessani olen joskus miettinyt, että olisipa mainiota osata kirjoittaa sellaista blogia, jossa ei koskaan paheksuttaisi mitään. Kirjoittaisin vain kaikesta hyvästä ja kauniista... Mutta minkäs teet, kun on niin mahdottoman paljon paheksunnan kohteita!
Niin kuin nyt tämä mahdoton "leskeytyminen" ja "yksinhuoltajuus"! Kesälesket ovat niitä raukkoja parkoja, joiden puoliso on hiukan eri aikaan palkallisella vuosilomalla, ja toinen puoliskoista tahtoo matkustaa / mökkeillä sillä aikaa. Voi surku! Golfleskiä taitaa täällä Espoossa olla tiheässä. Hirvittävä kohtalo, kun puoliso harrastaa eri pallopeliä kuin leskiraukka. Voi hitsivitsi, kun voisin hiukan leikkiä Isä Jumalaa ja marssitaisin kymmenen marisevaa kesä- ja golfleskeä jonkun oikean lesken vierelle. Ihan vaikka vaarini aikoinaan sopisi juttukaveriksi. Kun Jeremias Sankari menetti vaimonsa seitsemännen lapsen synnytykseen. Kävisivät katsomassa tuota leskeä 85 vuoden takana.
Ja "yksinhuoltajat" - siis ne murheen murtamat, joiden puoliso on vapaasta tahdosta valinnut itselleen ammatin johon liittyy silloin tällöin viikon työmatka. Ja siitä revitään mahtipontinen valitus raskaasta yksinhuoltajan osasta. Samaa kyllä ihmettelen heistäkin, jotka ovat päättäneet erota. Kaksihan heitäkin edelleen on. Joskus jopa neljä aikuista huoltamassa... Oliskohan paikallaan vilkaista oikeisiin yksinhuoltajiin: leskeksi jääneisiin tai heihin, jotka on todella jätetty aivan yksin huolehtimaan yhteisestä lapsesta.
Ja nyt ovat kuvaan tulleet "pakolaiset". Eilen viimeksi tapasin tällaisen. Hyvin ruskettunut naisihminen valitteli ollensa kaksi viikkoa "tuhkapakolaisena" Thaimaassa. Kahden viikon loma oli siis venynyt neliviikkoiseksi Islannin tulivuorenpurkauksen ansiosta. Vakuutusyhtiö kuulemma korvaa majoituksen ja ruuat. Just joo. Sellaisiahan pakolaiset on, eiks juu... Ne viettää pari viikkoa ylimääräistä rantalomaa, palaavat takaisin omaan kotiinsa ja saavat vakuutusyhtiöltä korvauksen. Voi jumatsukka, meitä pullamössökakaroita! Onko meillä mitään kunnioitusta oikeita pakolaisia kohtaan?! Kannattaisikohan joskus tutustua? Lukea kirja tai keskustella ihan livenä. Ruotsissa tapasin iäkkäitä inkerinsuomalaisia, jotka olivat sota-aikaan paenneet Ruotsiin, kävelleet Siperiasta, hiihtäneet Lapin poikki... Ja 50 vuoden jälkeen uskalsivat vihdoin puhua kokemuksistaan pelkäämättä, että joku tulee hakemaan. Yhdeltä mummolta kyselin hänen lapsistaan "Kaik kuol leiril" oli vastaus.
Sanoja on kiva käyttää ronskisti. Ongelma on vain siinä että ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat myös ihmisten "nimiä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kommentoit! Useimmille lienee helpointa valita "nimetön" ja kirjoittaa oma nimi viestin loppuun.