Tapahtukoon sinun tahtosi

Kirjoitus Malmin seurakunnan fb-sivulle 15.3.2019


Isä päätti, että meiltä ei oppikouluun mennä.
Kyllä sinulle, tyttö, talouskoulu riittää.
Pyöristyvä vatsa päätti milloin ja kenen kanssa vihille.
Äiti senkin leningin valitsi ja pitopöydän suunnitteli.

Anoppi määräsi kaapin paikan.
Kälyt vahtivat hänen jälkeensä, etten siirrä piironkia.
Miehen nimissä tilit ja tilukset.

Lapset valtasivat  vatsan, rinnat.
Kokovartaloäitiys.
Heille halusin antaa vapauden valita omat tiensä,
vaikka se leikkasi minulta viimeisetkin siiventyngät.

Eläkekerhossa pappi muistutti rukoilemaan:
"Tapahtukoon sinun tahtosi"
Kyllä suututti.
Kuka tässä on omaa tahtoaan koskaan miettinytkään!

Kun kiukkuni laantui, aavistelin,
että olisi kai se Jumalan tahto
paljon keveämpi, avarampi, suopeampi
kuin ihmisten käskyvalta.

Ja mitä muuta nytkään rukoilisin,
kun jännitän pojantyttären ylioppilaskirjoituksia,
huolestun riittääkö lasten perheissä rakkaus,
odotan lääkärin soittoa, kun oli ne tutkimukset.

Kolme nimeä, iltahartaus 31.1.2019

Kolme nimeä

Iltahartaus 31.1.2019, Yle Radio 1

On torstai-ilta ja olemme aloittamassa rippikoulua Helsingissä, Malmin kirkossa,
25 nuorta ja kaksi pappia.

Vanhasta kokemuksesta tiedän, että kesäkuun lopussa, kun yhteinen matka päättyy
jokainen näistä nuorista
tuntuu jollain tapaa tutulta ja ihan mahdottoman mukavalta,
ja olen iloinen, että olen saanut tutustua juuri heihin.

Nyt on ensimmäisen pienen iltahartauden aika.

Aloitan sen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Niin alkaa se meidän konfirmaatiomessukin sitten juhannuksen jälkeen
Samoilla sanoilla alkoi kastejuhla,
vihkiminen kirkossa, hautajaiset kappelilla, messu sunnuntaisin.

Aina sama alku, joka arvatenkin livahtaa monelta ohi kuulemisen.

Siksi pysäytänkin nyt siihen. Ei mennä suotta yhtään pidemmälle.

Mitä sinä kuulet, kun kirkossa aloitetaan
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen?
Millaisina nuo sanat näyttäytyvät?

Kenties paikalleen asettavat, rauhoittavat sanat
sellaiset, joilla maadoitetaan, asetetaan rajat.
Merkitään maa, että tässä me olemme, tällä pohjalla.

Se on kuin betonia valaisi – tässä on perustus.
Tai laittaisi kolme kiveä kulmiin merkiksi:

näiden rajapyykkien sisällä me olemme, elämme ja liikumme.

Niissä kolmessa sanassa voi nähdä myös liikkeen:

kuin verhoja avaisi kolmesta ikkunasta.

Katsokaa ulos Jumalan ihmeitä: Isää, Poikaa, Pyhää Henkeä!

Katsokaa ja nähkää!

Tai ehkä ennemminkin, että me istumme sisällä pimeässä
ja verhot avataan, jotta Jumalan valo löytäisi meidät.

Tule Isä ja Poika ja Pyhä Henki valaisemaan meitä täällä.

Näytä meille maisemia sinun maailmastasi,

avarra kapeaa ymmärrystämme.

Anna meidän kylpeä valossasi.

Sellaista se voisi olla.

Mutta joskus epäilen, mahtaako kastejuhlan tai vihkimisen alussa sanottu

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen

solahtaa korvien ohi tyhjänä fraasina jälkeä jättämättä.

On tarpeen pysähtyä.

Antaa jokaisen sanan upota sieluun.

Minä ja sinä – me olemme tässä koolla

Isän nimessä ja Hänen nimeensä kastettuina.

Saman Isän lapsia. Sisaruksia.

Kun Jumala  - kaikkivaltias ja pyhä,

koko elämän alkuunsaattaja ja ylläpitäjä

kaiken hallitsija, kutsuu meitä omiksi lapsikseen,

silloin me emme voi koskaan olla tässä elämässä vieraita ja muukalaisia, ylimääräisiä tai turhia.

Et sinä eikä kukaan toinenkaan

Pojan nimessä koolla ja Häneen liitettyinä.

Saada seurata parasta mahdollista opettajaa,

armontuojaa.

Liittyä pitkään oppilaiden, seuraajien ketjuun.

Kysyä yhä uudelleen ”Mitä Jeesus tekisi?”

Aika on uusi ja valmiita askeleita ei ole,

joten kyselijän ja etsijän tiellä olemme.

Pyhän Hengen – eläväksi tekevän Jumalan hengen

nimeen kastetut ja kokoontuneet,

luottakaa, luottakaa järkähtämättä, että Hän on joka hetki lähellä.

Lohdutuksen henki.

Totuuden henki.

Uskon ja rakkauden lähde.

Tässä nimessä on hyvä olla, elää.

Tulla yhteen ja kulkea itsekseen.

Pysähtyä ja toimia.

Levätä ja tehdä työtä.

Iloita ja surra, kaivata ja löytää täyttymys.

Kolme nimeä yhdelle Jumalalle, olkoot ne nimet tuttuja, rakkaita, merkityksellisiä. Pyhiä.

Niin kuin sinun nimesi on Hänelle tuttu, rakas, merkityksellinen.

Me lähdemme nyt tällä ripariporukalla Jumalan nimessä tutustumaan myös toinen toisiimme
ja kesäkuun viimeisenä päivänä, kun tulemme tähän samaan kirkkoon, arvaan, että jokaisen nimi ja persoona on toisille tuttu, rakas ja merkityksellinen. Niin siinä käy, kun ollaan samalla maaperällä ja availlaan niitä verhoja. Nähdään ja näytään toinen toisillemme.

Siunatkoon sinua kolmiyhteinen Jumala: Isä, Poika ja Pyhä Henki.

musiikki: virsi 930

  

Elävä tuli, iltahartaus 24.1.2019

Elävä tuli

Iltahartaus 24.1.2019, Yle Radio 1

Pieni poika juoksi meidän kirkon takkahuoneeseen – ja yhtäkkiä seisahtui keskelle lattiaa.
Henkäisi: Onks se oikee?!
On se. Oikea tuli takassa. Mennään ihan hiljaa sohvalle koko päiväkotiporukka.

Olin suunnitellut monenlaista kerrottavaa ja näytettävää lapsille, mutta elävä tuli oli kaikkein tärkein.

Tuon pienen tapauksen jälkeen olemme kutsuneet alueen lapsiryhmät joka vuosi kirkolle ihan vaan takan ääreen. Lauletaan ja paistetaan makkaraa. Pääasia on nauttia elävästä tulesta, sen lämmöstä poskilla.

Milloin sinä olet nauttinut palavan tulen katselusta?
Onko joku tietty takka tai nuotiopaikka?

Ehkä pieni kynttilänliekki tai mahtava juhannuskokko.

Muistoissa monta hyvän olon hetkeä useimmilla meistä.

Ja kaikkien kristittyjen yhteistä perintöä meille ovat Raamatun nuotiohetket.

Palavassa pensaassa Mooses kohtasi Jumalan.
Nuotion äärellä ylösnoussut Jeesus odotti rannalla oppilaitaan.
Toisen nuotion äärellä oli Pietari kohdannut oman pelkuruutensa.

Entä kun Paavalia vietiin Roomaan ja laiva upposi. Maltan saaren asukkaat sytyttivät nuotion ja kutsuivat kaikki märät ja palelevat haaksirikkoiset sen ääreen lämmittelemään.

Tulen liekki on yhtä aikaa ajaton ja elävä.

Sen katselu voi olla jonkinlainen silta aikojen yli.
Niin kuin aurinkoa tai tähtiä voi katsella ajatellen, että Jeesus kulki saman taivaan alla.

Tuli oli joskus myös liikkeellä ja johdatti!

Kun israelilaiset olivat päässeet lähtemään Egyptistä, kerrotaan, kuinka Jumala ”kulki päiväsaikaan pilvipatsaassa heidän edellään näyttäen heille tietä ja yöllä tulipatsaassa valaisten heidän tietään, niin että he saattoivat kulkea sekä päivällä että yöllä.”

Jumala näytti tietä. Pysyi koko ajan näköpiirissä.

Ja muutti muotoa tarpeen mukaan.

Sellainen on elävä Jumala!

Pimeässä valo. Päivän paistaessa pilvi.

Vastakohtien ja ristiriitojen Jumala.
Toisaalta ikuinen ja kuitenkin hetkessä muotoan muuttava
Pysyvä - ja väsymättä liikkeellä oleva.

Jumalan pysyvyys on jotain,
joka ei alistu ihmiselle muotoon valettavaksi

Kuin tulen liekki, joka leimahtaa, palaa kohisten,
välillä hiipuu, kytee hiljaa ja taas viriää yhä uudelleen.
Hyppelehtii, tanssii,
ja sitten taas tasaisen varmasti tuottaa sen lämmön ja valon, jota ihminen tarvitsee.

Jumala, ole minulle pimeässä valo,
päivän paahteessa vilvoittava varjo.

Aina askeleen edellä – useammankin

Ole kuluttava tuli, johon viskaan kaiken mikä minussa on roskaa.
Ole paljastava tuli, joka näyttää sen, mitä en tahtoisi myöntää.

Ole lämmittävä liekki, jonka ympärille kokoonnumme
elämän haaksirikkoiset ja toisten taluttajat rinnakkain.

Ole nuotio, jolla kypsyvät elämän leipä ja kala
ravinto sielulle ja ruumiille.

Ole minulle elävä Jumala, palava liekki.
Ota niin lähelle, että kylmä ja pimeä väistyy.

musiikki: Ilta pimenee

Raavitut kämmenselät, iltahartaus 29.11.2018

Raavitut kämmenselät

Iltahartaus,  29.11.2018, Yle Radio 1

Ja’an ehtoollista
 Katson kädessäni olevaa leipää
”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis
sinun puolestasi annettu”

Katseet kohtaavat hetkeksi
Mielessäni siunaan häntä.
Jotain tiedän hänen arjestaan, jotain kipua, jota olemme jakaneet.
iloakin – toki.

Seuraava… ja seuraava ihminen.
Jotain hyvin pyhää välittyy
enkä useinkaan halua sanoittaa sitä
merkitys karkaa sanojen taakse

Jumala on.

Eikä sitä juuri enempää pysty käsittämään.

Ja’an ehtoollista
Katson leipää
Mutta väistämättä näen myös käteni
kämmenselät

raavitut

niissä on tuoreita naarmuja
ja vanhempia – uudelleen auenneita – myös aivan pian paranevia

Vaikka ajatukseni on leivässä ja leivän saajassa.

Siinä rinnalla käsissäni kulkee sanaton viesti.

Tässä paikassa ei tarvitse peittää yhtä ainutta haavaa ja rupea.

Sillä ne yhdistävät meidät,
yhdistävät Kristukseen ja toinen toiseemme.

Omat haavani vuodesta toiseen ovat olleet perheemme esikoisen raapimat

Sen lapsen, joka ennen syntymäänsä oli mukana jakamassa leipää ja viiniä.
Innostui urkujen äänestä,
potki vinhasti, kun ehtoollisen jako alkoi.
Halusi osallistua,
kertoa, että tämä se vasta on jotain.

Ja minä purin tiukasti suupieltä
että en olisi hymyillyt – jotenkin tilanteeseen nähden asiattoman leveästi.

-        Niin riemastuttavaa oli tuntea sisällään syntymättömän lapsen into
pyhästä ehtoollisesta.

-         Puhuttelevaa se oli myös.
      monella tapaa  
      maailmojen kohtaaminen - tulevan, nykyisen, ikuisen

Synnyttyään ja hiukan kasvettuaan
lapsi näytti, ettei hän aio asettua tänne järkeilemään ja eteenpäin pyrkimään.

Syvästi kehitysvammaisena hän uinailee yhä täysi-ikäisenäkin kuin sylilapsi
Nauru ja itku kielenään.

Kynnet ja hampaat aseinaan.

Ja niillä kynsillä hän merkitsi kämmenselkäni
sen kotona asumansa 18 vuoden ajan.

Se oli suoraa palautteenantoa ruuan syöttäjälle.

Sitä ihan tavallista omaishoitajan arkea.

Käsissä arki kulki mukanani myös papin työn juhlaan
- lapsi sai kasteen arpisesta kädestä
- rippilapsi siunauksen
- vainaja hiekan arkulleen

Kyllä minä ne raapimisjäljet aina jollain lailla huomasin.

Katselin. Kuinka haavat ja armo kohtasivat toisensa.

Kuin olisivat käsipäivää sanoneet.

Merkillinen, sanaton hyvä mieli liittyi noihin tilanteisiin.

Vahvin on tuo kuva ehtoollisleivästä.

Haavoille lyöty, itsensä uhriksi antanut Kristus
siinä antaa itsensä
ja me levitämme hänen nähtäväkseen sen mikä meissä on rikki, arkaa ja kipeää.

Haavat liittävät meidät yhteen.

Hän jakaa ne. Ottaa omakseen. Kantaa.

Nyt ihmettelen käsiäni

Minne katosivat naarmut?

Liki puoleen vuoteen kukaan ei ole raapinut eikä purrut minua.

Esikoisemme muutti lapsuuden kodista – nyt on uusi aika.

Mutta nämä ovat vain yhdet kämmenselät miljoonista.

Tällä viikolla on omaishoitajien viikko.

Moni heistä – ja teistä omaishoitajista – on valvonut viime yön ja valvoo ensi yön
montaa on tänään purtu ja raavittu, syljetty, lyöty.

Moni on nauranut vedet silmissä, sylitellyt, silitellyt.

Hyvää nimikkoviikkoa, omaishoitajat!

Toivon, että varjellutte imartelevilta juhlapuheilta

Säästytte loputtomalta omien ja hoidettavienne oikeuksien loukkaamisilta,

lähimmäisten vähättelyltä.

Toivon, että opimme tässä maassa antamaan ihan oikean arvon työllenne.

Että iäkäs puolisoaan hoitava saa yhteiskunnan tuen
juuri sinä päivänä kuin hän sen tarvitsee.
Että lapsensa hoidon vuoksi työelämästä syrjään joutunut
saa ihan oikean toimeentulon muutaman satasen armopalan sijaan.

Sillä siitä meidät tunnetaan kristityiksi,
kuinka kuinka me osaamme rakastaa,
asettua yheiseen pöytään ja jakaa yhteistä leipää.

musiikki, virsi 959

Näkemisen kulmia, iltahartaus 22.11.2018

Iltahartaus,  22.11.2018, Yle Radio 1

"Voiko Jumala nähdä minut taivaasta, jos menen pöydän alle piiloon?

Miten Jumala voi kuulla kaikki rukoukset, kun ihmiset puhuu niin montaa eri kieltä?
Osaako Jumala kiinaakin? Ja entä kun kaikki rukoilee yhtä aikaa?
Miten Jumala ehtii kuunnella?

Jos Jumala on kaikkialla maailmassa, niin ei kai sentään avaruudessa?"

Parasta hengellisen elämän hoitamista aikuiselle
taitaa olla keskustelu pienen ihmisen kanssa.

Heittäytyä ihmettelemään jumalallista – ikuista – ääretöntä

Taivuttaa ajatusta vielä kerran – ja huomata, miten vajaaksi oma päättely jää.

Ja miten kummassa niitä luutuneita käsityksiä oikein kertyykään rajoittamaan Jumalan suuruutta.

Yksi esimerkki – karttojen maailmasta

Oletko nähnyt australialaisen maailmankartan? Voit kuvitella sen mielessäsi.

Siinä on keskellä, ylhäällä Australia

Australian vasemmalla puolella Tyyni meri ja Amerikan mantereet
- Argentiina ja Chile ylimpänä

- alimpana Kanada

- äärimmäisessä ala nurkassa vasemmalla on Grönlanti

Oikeassa reunassa Afrikan manner – Kap kaupunki ylimpänä

Suomen jos yrität löytää – niin siellähän se on, oikeassa alareunassa
Suomi neito pää alaspäin

Siltä maailma näyttää Australiasta katsottuna.

Tuollaista karttaa katsoessa hätkähtää, kuinka tottunut onkaan tiettyyn tapaan esittää tämä pallon muotoinen planeetta.

Eurooppalaisina meillä on paljon tarpeetonta kuvitelmaa, että meidän kulttuurimme ja historiamme olisi koko maailma.

Näkökulman vaihtaminen tekee yleensä hyvää.

On rikkautta, jos yhden ihmiselämän aikana saa ihmetellä elämää useammasta roolista käsin.

Ihminen kuvaa pallon omasta asuinpaikastaan käsin ja tekee siitä kaksiulotteisen kartan.
Vaikka pallo on pallo.
Aina oikein päin vaikka kuinka kääntelee.

Jumalallista olisi nähdä tasapuolisesti joka näkökulmasta.
Inhimillistä on katsoa omasta vinkkelistään.

Muistatko, kun koulussa otettiin luokkakuva

ja usean viikon kuluttua valmiit kuvat sitten tulivat.

Kihelmöivä jännitys. Sitten saat kuvan esille.

Katseesi hakee sieltä ensimmäisenä….

Ketä?
Arvatenkin itseäsi.

Jotenkin vähän hupsua, melkein noloa – mutta ennen kaikkea hyvin inhimillistä.

Tällaisia me nyt vaan olemme. Itse kukin meistä on tärkeä itselleen. Toivottavasti on!

Meitä kiinnostaa, miten toiset meidät näkevät.

Kun katsoo sitä luokkakuvaa. Siinä on kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä koululaista

kukin oman maailmansa napoja.

Eikä aikuinen siitä kummemmaksi muutu.

Ihmeesti sitä yksi jos toinenkin selaa kuvia lomamatkalta tai suvun juhlista sillä silmällä että ensin pitää nähdä onko osunut kuviin ja miltä sitä nyt sitten näyttää.

Keskustelutilaisuuden jälkeen saattaa vahvimmin mielessä pyöriä vain se yksi puheenvuoro, jonka itse käytti.

Entä jos lakkasi nolostelemasta tätä itsestään kiinnostumisen piirrettä.

Sen sijaan myöntäisi.
Suomalaisena katson maailmaa tästä näkökulmasta – siispä ymmärrän että ranskalainen, etiopialainen, bolivialainen ja tongalainen tekee samoin ja se on ihan jees.

Yhdessä voimme rakentaa ehjän kuvan isommasta kokonaisuudesta.

Minä olen kiinnostunut minun omasta voinnistani, tulevaisuudestani, siitä miten toiset minuun suhtautuvat. On siis ymmärrettävää, että kaverikin kiinnittää huomionsa omiin asioihinsa eikä aina tule ajatelleeksi minun näkökulmaani. Yhteisiä asioita ja erilaisuuden ymmärtämistä voi kyllä löytyä, mutta sitä varten pitää kommunikoida, nähdä vaivaa.

Voisiko ajatella, että usko Jumalaan, vapauttaisi ihmisen olemaan ihminen.
Ei enempää eikä vähempää.

Tällainen rajallinen
On erikseen kaikkinäkevä Jumala, jolta ei voi piiloutua ei pöydän alle eikä oman epäuskon verhoon
Ja erikseen ihminen, jonka elämä on sidottu sinänsä ihmeellisiin, mutta kovin rajallisiin aisteihin.

On erikseen Jumala, joka kuuntelee sujuvasti yhtäaikaisia rukouksia eri kielillä, ylittää olemuksellaan kaikki ajan ja paikan rajat.

Ja erikseen ihminen – taapertaja tässä ja nyt

Ja näin on hyvä. Toiselta ihmiseltä odotan vain sen, mitä ihmiseltä voi odottaa.

Edes puoliso ei lue ajatuksia – virkamies ei siirrä vuoria – lapsi ei lunasta pilvilinnaasi.

Ihmisten kesken voi jakaa suunnattoman paljon hyvää ja kaunista.

Mutta vain Jumalassa on tulevaisuus ja toivo.

musiikki: Laula ihmisille

Kangaspuiden ääressä, iltahartaus 1.9.2017

Iltahartaus 1.9. 2017, Yle Radio 1

Istun kangaspuiden ääressä.
Ei. En minä mitään kudo.
Katselen vain – tunnustelen puun pintaa.

Kun istahdan kangaspuiden penkille
eletyt vuodet kutistuvat
kaikki on tässä

minua edeltävien sukupolvien naiset
kutoivat mattoja, ryijyjä, poppanoita, kankaita…
tarpeeseen ja hiukan ilokseenkin

minä vain leikin päiten lapsena matonpätkää loukuttelin.

Aikuinen elämä ei ole taipunut tällaisiin askareisiin,

mutta kangaspuista voi pitää, vaikka ei niitä käyttäisikään.
Kaunis puu, hioutunut muotoilu,
tarkoituksenmukaisuus.
Tekniikka, joka on näkösällä ja ymmärrettävissä.

Houkuttaisihan tuo kutoakin.

Viskata sukkula loimien läpi.
Nyt on tämän värin vuoro!
Napakka isku kaidepuulla ja siinä se on.

Missä sinä olet elämäsi kangasta kutonut?
Yksinäisyydessäkö? Ihanassa rauhassa tai kuristavassa tyhjyydessä?
Tai ehkä seuran keskellä? Elämän täyteydessä – hyvässä ja pahassa.

Minkä värinen sinun elämäsi matto on?
Valitsitko värit itse
vai tuliko tumma, raskas raita kutsumatta?
Olisiko sinulle riittänyt ohuen ohut ripaus syvää surun väriä,
mutta käteesi annettiin paksu kerä loimilankoihin pujotettavaksi?

Jotain varmasti valitsitkin.
Vaan mahdoitko tietää kauniista kerästä muuta kuin päällimmäiset heleät kerrokset?
Kuinka olisit voinutkaan!
Valitsit sen hetkisen parhaan tietosi mukaan.

Voi olla, ettei kudontasi aivan design-tuote ole.
Tyylikin saattaa vaihtua kesken kaiken. Kokonaisuus ontuu.

Mutta se on juuri sinun.
Siihen loimeen, joka sinulle annettiin
Niistä kuteista, jotka onnistuit saamaan käyttöösi.
Siinä järjestyksessä kun elämä nyt on kulkenut.

Kankaasi, mattosi, ryijysi.. on tavattoman kaunis.
Upea.
Se on kertomus tuhansista ja tuhansista päivistä ja öistä

Selviytymisistä.

Katselen kangaspuita – keskeneräistä kudontaa
Kireät loimet kulkevat pirran läpi, kiertyvät tukille
Ne odottavat seuraavia kerroksia kudetta.

Mikä on se loimilanka, johon kudomme kukin elämämme kangasta?

Ajattelen, että se on aika. Jumalan meille antama aika tässä elämisen ihmeessä.
Aika tulee Jumalan kädestä.
Aivan kuin Taivaan Isä itse kääntäisi loimitukkia, 

niin että saan kiertää kudontaani taas pienen matkaa talteen
ja jälleen on tilaa uusille kerroksille.

Sinun loimeesi, Herra, minä kudon.
ilman sitä minä en voi mitään tehdä.

Sinussa minä elän ja sinä pidät koossa niin eilisen kuin huomisenkin.
Kaikki mitä minulla on kiinnittyy sinuun.

Sinun antamasi loimi on suora ja vakaa
minun kudontani haparoi
se on tuhansista uusista aluista koottu.

Sinun katseesi alla uskallan kiertää esiin kankaani.
Tällaisenaan.

Meille kummallekin rakkaana.

Isä Jumala, katsotaan  yhdessä  niitä repsottavia reunoja,
äkisti vaihtuvia sävyjä

Hymyillään niille –  nauretaan vaikka, sillä ne ovat meille rakkaat.

Selviytymisen urotekoja – vaikka ei sitä kukaan toinen arvaisi.

Ja kun aika on, niin kuin Jesaja sanoo:

”Kuin paimenen teltta
minun majani puretaan ja viedään pois.
Kuin kutoja minä olen kiertänyt loppuun elämäni kankaan,
ja nyt minut leikataan loimilangoista irti. ”

Sinä päivänä  leikkaa minut irti tästä ajan virrasta

Sinun käsissäsi minä en pelkää mitään.

musiikki: Kiitos sulle Jumalani, virsi 341

Toinen siipi taivaassa - iltahartaus 24.3.2017

Iltahartaus 24.3.2017, Yle Radio 1

Toinen siipi taivaassa

Katselen tyttäreni  sinisiä silmiä.
Hän on jo kuudentoista. Kauniit suuret silmät, sievät kasvot.
Ja nauru herkässä - niin kuin on ollut aina.
Katselen häntä ja syötän iltaruokaa.
Laitan suuhun sopivina annoksina  leipää, banaania…
Ja olen ihan aidosti ilahtunut joka kerta, kun hän avaa suunsa, pureskelee, nielee.
Näin ei ole ollut aina.
Suun avaamisen taito tuli kahden vuoden harjoittelun jälkeen.

Tiedän, että koskaan, ikinä elämässäni,
en ole tehnyt enkä tule tekemään mitään yhtä arvokasta
kuin että syötän ihmistä, joka ei osaa itse laittaa ruokaa  suuhunsa.
Vakuutan itseäni tästä tärkeydestä
koska oma levoton mieli kiirehtisi jonnekin toisaalle,
ei malttaisi istua aloillaan näin pitkään.
Olisi niin paljon muuta – mukamas tärkeämpää.

Oma mukavuudenhaluinen mieli
ei jaksaisi ottaa vastaan raivonpuuskaa: sotkua, huutoa, kipeästi raapivia kynsiä.
Teen tässä ja nyt päivän tärkeintä tehtävää, yritän vakuuttaa itselleni.

Tyttöseni – sinisilmä, tässä sinua syöttäessäni
ehdin puhella sinulle ja tuolle koiralle joka odottaa, mitä lattialle putoaa.
Tyttöni pieni tulit meille niin kaivattuna.  Et vain oikein asettunut  tähän meidän maailmaan.
Kuin olisi jäänyt toinen siipi taivaaseen.
Ajattelun ja sanojen - tahdon ja toimeliaisuuden tuolle puolen.

Olet kyllä täällä, mutta omassa maailmassasi: musiikin, tuulen ja veden maassa.
Naurun ja karjahtelun maassa.

Et puhu etkä ymmärrä puhetta. Mutta voi mikä opettaja oletkaan ollut!
Vanhempiasi kurssitat kärsivällisyyden alakoulussa.
Pikkuveljesi on sinun opissasi tainnut tulla jo empatian tohtoriksi.

Et ole kunnolla löytänyt omia käsiäsi,
mutta teet vastaansanomattomia paljastuksia ihmisistä ympärilläsi.
Kuin kultajyviä, seulot esiin lämpimiä sydämiä suvussa, naapureissa, hoitajissasi.
Joskus taidat myös vihjaista kenen mielipiteistä – ei tarvitse niin välittää. 

Myös tämän meidän yhteiskuntamme ansiot ja epäkohdat
tuot julki vain olemalla olemassa.

Siitä lähtien, kun aloimme aavistaa, että jäisit tässä elämässä paljosta paitsi,
siitä lähtien olen tiennyt että tarvitsen uskoa taivaaseen. 

Tarvitsen luottamuksen, että joskus me olemme siellä,
missä sinä juokset tervein, tottelevin jaloin ulkona omenapuiden alla
ja minä katselen sinua hyvillä mielin.
Siellä sinä höpötät minulle kaikki hauskat juttusi.
Äitinä minulle riittää sellainen taivas.

Toinen siipesi on taivaassa.
Se lentää kevyesti siellä minne minun on vielä matkaa.
Kun taivaan Jumala katsoo sinua, tyttöni,  Hän ei näe vammaa eikä vikaa.
Ja sellaisin silmin sinut pitää nähdä.
Jo täällä ja nyt.
Olet hyvä ja riittävä juuri sellaisena kuin olet.

Katson sinun kauniita silmiäsi ja mielessäni siunaan kaikkia heitä,
jotka ovat tänään ruokkineet puolisoaan, lastaan, vanhempaansa, hoidettavaansa.

Taivaan Isä, siunaa heitä kaikkia.
Siunaa hoitajia ja hoidettavia. Siunaa elämän tärkeitä tehtäviä.
Anna meille silmät nähdä kaunis ja hyvä siinä mikä on niin lähellä.
Anna kärsivällisyys viipyä tärkeiden asioiden äärellä.

Taivaan Isä, suo ettei yhdenkään ruokkivan käden
tarvitsisi väsyä kohtuuttomasti.
Opeta meitä jakamaan elämän iloa ja kuormaa.

Aamen.

musiikki: Luojan kaunein ajatus