Joskus sitä ihminen löytää itsensä niinkin oudosta puuhasta, kuin lukemasta esityslistoja ja pöytäkirjoja oman työmaansa nettisivuilta. Malmin seurakunnassa täytettiin kaksi kappalaisen virkaa. Onnea ja siunausta, Martta ja Antti! Valinnat olivat kaikin puolin odotettavia ja hyviä. Yksi perustelu ei vain jätä minua rauhaan. Tuntematon hakija oli ilmeisen ylivertainen seurakuntatyön kokemuksen pituudessa ja laajudessa, mutta kokemus oli hankittu "pienessä maalaisseurakunnassa", ja sitä pidettiin jollain tapaa HUONONA! Se on ollu maalla töissä, ei sitä lasketa.... Ihan tuomiokapitulissa asti oli järkeilty näin. Oma maalaisuuteni on niin limittäin ja lomittain kaupunkilaisuuden kanssa että nostaa heti päätään, kun vähän joku raapaisee.
Minä nyt vaan olen sitkeästi sitä mieltä, että koska kirkko elää paljon vahvemmin pienillä paikkakunnilla, niin noiden paikkakuntien työntekijöillä olisi oikeasti jotain annettavaa mm. pääkaupunkiseudun hengelliselle kehitysalueelle. Ei Helsingistä tai Espoosta saa Pelloa tai Sotkamoa, mutta olisi edes enemmän heitä, jotka vielä uskovat seurakuntalaisiin. Minusta työkokemus "pienessä maalaisseurakunnassa" on ehdoton meriitti. Ihminen on mitä todennäköisemmin tehnyt monipuolisempaa, tavoittavampaa, pitkäjänteisempää työtä kuin kollegansa kaupungissa. Maalla on pakko ottaa seurakuntalaiset tosissaan ja asettua alttiiksi kaikin puolin. Näin kuvittelen, vaikka enhän ole maalla pappina ollutkaan. Yhdessä mansikkakaupungissa vain. Mutta muistan kuinka sieltä käsin hain työpaikkaa pääkaupungista. Haastattelija kysyi mm. "Onkos mansikat kypsiä?" ja "Kuinka Suonenjoelta käsin voi seurata yhteiskunnallista keskustelua?" Kun joitain vuosia myöhemmin hain taas virkaa Helsingistä, oli aivan toisenlaiset sävyt ilmassa - olinhan nyt tulossa Tukholman hiippakunnasta. Mitään kovin mainittavaa en ollut siellä tehnyt, mutta aika oli sopivasti pyyhkinyt mansikat suupielistä. Katu-uskottavuus oli kasvanut helsinkiläisten silmissä.
