Intohimo

Pokemonkortteja lattialla. Kansioissa, pinoissa, rasioissa, pelialustalla, muuten vaan järjesteltyinä tai sikin sokin sekaisin. Meillä, naapureissa, pienten poikien kodeissa. Tuttu näky. Enkä ole ainoa äiti, joka on yrittänyt taltuttaa intoa. Ne vain on jotenkin vastenmielisiä: kaupallisia ja koukuttavia, arvomaailmaltaan heppoisia. Ehkä.

Kolmasluokkalaisilla tuo into näyttää hiipuvan vähitellen. Monta vuotta yritin toisten äitien kanssa löytää jotain hyvää Pokemon-innostuksesta. Onhan se muistia, piirustustaitoa, järjestelykykyä kehittävää leikkiä... Onhan?

Nyt tarttui korvaan yhden isän kommentti, kun neli- ja kuusivuotiaat pojat häärivät korttipinojensa kanssa. "Tärkeintä että löytää intohimon johonkin." Aamen. Siinä se on. Se mitä lapset tekevät vanhempien vastusteluista huolimatta. Onneksi. Intohimo. Kun saa maistaa sitä. Tietää sen tunteen. Osaa kaivata sitä. Intohimoa.

Kun on läpeensä käytännölliseksi kasvatettu, vastuuntuntoinen aikuinen, voi välillä unohtaa, miltä tuntuu puhtaan intohimon voima. Ja miten paljon sitä arjessa onkaan.

Väsyneet maan

Kulunut aihe. Kun väki väsyy, uupuu töissä. Ei selviä tehtävistään ja reagoi kuka sitten mitenkin - ja pahoinvointi leviää. Seurakunnassa. Päiväkotien työntekijät ja koulujen opettajat kituvat huonon johtamisen keskellä. Sosiaalipuolen väki on ihan puhki. Espoon vammaispalvelun asiakkaana minusta tuntuu, että saan hakemalla hakea edes yhtä työntekijää, joka on tolkuissaan. Eikä kukaan väsy ilkeyttään, ennemminkin kiltteyttään.

Sovitaanko, että tästä lähtien esimies ei saa antaa yhtään uutta tehtävää ellei pysty keskustelemaan työntekijän kanssa kiihkottomasti vähintään viidentoista minuutin ajan siitä, mitä voi jättää tekemättä.