Intohimo

Pokemonkortteja lattialla. Kansioissa, pinoissa, rasioissa, pelialustalla, muuten vaan järjesteltyinä tai sikin sokin sekaisin. Meillä, naapureissa, pienten poikien kodeissa. Tuttu näky. Enkä ole ainoa äiti, joka on yrittänyt taltuttaa intoa. Ne vain on jotenkin vastenmielisiä: kaupallisia ja koukuttavia, arvomaailmaltaan heppoisia. Ehkä.

Kolmasluokkalaisilla tuo into näyttää hiipuvan vähitellen. Monta vuotta yritin toisten äitien kanssa löytää jotain hyvää Pokemon-innostuksesta. Onhan se muistia, piirustustaitoa, järjestelykykyä kehittävää leikkiä... Onhan?

Nyt tarttui korvaan yhden isän kommentti, kun neli- ja kuusivuotiaat pojat häärivät korttipinojensa kanssa. "Tärkeintä että löytää intohimon johonkin." Aamen. Siinä se on. Se mitä lapset tekevät vanhempien vastusteluista huolimatta. Onneksi. Intohimo. Kun saa maistaa sitä. Tietää sen tunteen. Osaa kaivata sitä. Intohimoa.

Kun on läpeensä käytännölliseksi kasvatettu, vastuuntuntoinen aikuinen, voi välillä unohtaa, miltä tuntuu puhtaan intohimon voima. Ja miten paljon sitä arjessa onkaan.

Väsyneet maan

Kulunut aihe. Kun väki väsyy, uupuu töissä. Ei selviä tehtävistään ja reagoi kuka sitten mitenkin - ja pahoinvointi leviää. Seurakunnassa. Päiväkotien työntekijät ja koulujen opettajat kituvat huonon johtamisen keskellä. Sosiaalipuolen väki on ihan puhki. Espoon vammaispalvelun asiakkaana minusta tuntuu, että saan hakemalla hakea edes yhtä työntekijää, joka on tolkuissaan. Eikä kukaan väsy ilkeyttään, ennemminkin kiltteyttään.

Sovitaanko, että tästä lähtien esimies ei saa antaa yhtään uutta tehtävää ellei pysty keskustelemaan työntekijän kanssa kiihkottomasti vähintään viidentoista minuutin ajan siitä, mitä voi jättää tekemättä.

Työnohjausta

Tuli vaan mieleen. Muistumia yli 20 vuoden takaa. Nuorelle, vasta valmistuneelle papille seurakuntalaiset antoivat kullanarvoisia neuvoja. Työhön ohjausta.

- Älä puhu saarnoissasi kirjoista, joita olet lukenut tai matkoista, joita olet tehnyt.
- Älä yritä opettaa seurakunnalle kreikkaa tai hepreaa.
- Huumoria. Sitä älä unohda.

Nuo neuvot tulivat ikäihmisiltä, ahkerasti kirkossa istuneilta. Pilke silmäkulmassa he toivoivat, ettei minusta tulisi niin ylimielistä, pitkästyttävää ja kuivakasta pappia, joita he olivat jo kyllikseen sietäneet. Ketään eivät moittineet. Vinkkasivat vain. Kiitos heille. Edesmenneille.

Ilmoittaudun elävien kirjoihin

"Hyvä, että et kuollu." sanoi kahdeksanvuotiaani lakonisesti. Olin juuri palannut viikon reissulta kotiin ja tuliaiset oli tutkittu. Niin, olihan tuo mahdotoman mukavaa, että en sattunut kuolemaan matkalla... Mutta jos rehellisiä ollaan, niin en kyllä kokenut kummoistakaan kuolemanvaaraa turvallisella ryhmämatkalla.

Hyvilläni olen tuosta pojan kommentista. En niinkään siksi, että hän tunnustaa pitävänsä minusta enemmän elävänä kuin kuolleena, vaan siksi että hän sanoittaa pelkonsa. Poissaoleva äiti tai isä on tosiaan lapselle aina pikkuisen kuolemanvaarassa. Mieleen hiipii ajatus, entä jos äiti ei palaa. Miten me tultaisiin toimeen? Ja kun lapsi sanoo asian ääneen, niin aikuinenkin ymmärtää sitä hänen kanssaan pohtia.

Osattomuudesta

Tunnustan olevani hyväosainen, vahvasti elämässä kiinni. Osallinen. Monessa mielessä. Suomalaisena, naisena, pappina, äitinä, vaimona... Jos valittaisin, olisin kohtuuton.

Silti voi yhtäkkiä ylitse vyöryä valtava osattomuuden kokemus. Eilen illalla lueskelin väsyneenä kirkollista lapsityön lehteä. Kollega kirjoitti viisaasti oikeita asioita: Kiireettömyydestä, luonnossa viipymisen tärkeydestä... Mielikuvia perheestä, joka kalastaa, marjastaa, rakentelee lumilinnoja. Olin kirjoittajan kanssa yhtä mieltä asiasta. Mutta väsymyskö lie ollut, kun kaunis kirjoitus muuttui mielessäni irvokkaaksi pilkaksi. Hyvät ajatukset oli puettu käskyjen muotoon ja joku minussa huusi lujaa vastaan. "Ei tämä perhe kävele metsäpolulla! Emme me voi koskaan istua veneessä ongella! Minun lapseni ei ikinä poimi yhtään marjaa!" Tekstin kirjoittaja ei voi ajatella jokaista lukijaa, joka on kenties sidottu sairauteen, vammaan, yksinäisyyteen, hoitamiseen... Mutta kun on lukija ja sidottu esteeseen, on kai lupa kirota ja raivota, väittää vastaan.

Kun me kymmenen vuotta sitten muutimme tähän taloon ja meillä oli ihana puoli vuotias vauva, haaveilin mielestäni pienistä asioista: Että tuo lapsi lähtee reppu selässä kävelemään lähikouluun, että teemme joskus metsäretkiä. Ne haaveet olivat liian suuria ollakseen totta. Joskus, vaikkakin hyvin harvoin, osattomuus lyö korville. Silloin toivon oppineeni jotain tästä läksystä. Että en löisi omilla oletuksillani.