Onnen avaimia

Jokunen päivä sitten näin pienen silmäyksen aamutelkkaria. Vuosien tauon jälkeen. Haastateltavana oli joku onnellisuustohtori. Filosofi ja lääkäri samassa persoonassa, muistaakseni. Keskustelu kulki tuttuja ratoja. Päällimmäisenä tuntui olevan huomio, että ihmisen on tarpeen oppia kiitollisuutta ja myötätuntoa.

Kiitollisuutta ja myötätuntoa. Aamen. Niillä mennään pitkälle ja ne pitää keksiä yhä uudelleen, jos sattuvat katoamaan. Mutta miksi ihmeessä joku tässä kristillisessä (?) maassa resuaisi elämäänsä keski-ikään, työ- perhe- ja terveyskriisiin ja sitten vasta törmäisi näihin totuuksiin ensi kertaa. No, vaikkapa siksi jos jää ilman kristillistä kasvatusta!

Onnellisuustohtoria kuunnellessani tunsin lievää omahyväistä tyytyväisyyttä. Kyllä tässä huushollissa kaiken räpeltämisen keskellä sentään jotain osataan: joka ilta kiitetään ja siunataan. Tytöllä on vakiintuneet iltalaulut ja siunaukset. Poika haluaa joka ilta listata rukouksessaan kiitoksen aiheita ja siunata kaikkia sairaita ja kodittomia, eläimiä ja kasvikuntaa, kavereita, sukulaisia, naapureita.... Luulisipa tuon siis saavan harjoitusta kiitollisuuden ja myötätunnon saroilla.

Ja on rukouksessa myös kolmas tärkeä onnellisen elämän kulmakivi: huumori. Viikkokausia poika venytti nukkumisen alkua luettelemalla kaikki mahdolliset eläinlajit "... karhua, leijonaa, kirahvia, dinosaurusta, mammuttia.... jos opella on." Sitten piti kysyä opettajalta hänen kotieläimistään, jotta päästiin ajoissa unten maille. Muutamana iltana oli listoilla sitten kolme rottavainajaa - omilla nimillään. Iltarukous päättyy usein kommenttiin: "Rakas Jumala, ota tästä kopio ja lähetä Jeesukselle." tai "Jeesus, skannaa tää rukous Jumalalle. Aamen"

Tyttö taidonportailla

"Tuu äkkiä kattomaan! Kaisla on neljännellä portaalla!" huuteli poika äsken. Ja minähän menin. Totta se oli. Yhdeksänvuotias tyttäreni oli kiivennyt kotimme rappusissa neljännelle askelmalle! Voi ihmeiden ihmettä! Pikkuveli kehui ja hämmästeli ja huolehti, ettei sisko vaan putoa. Yhdessä autettiin huimapää alas. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. "Olet sä melkoinen..." Ylpeys paistoi veljen ja äidin äänessä.

Kaikki on niin suhteellista. Kaikki on niin epäreilua. Joku yhdeksänvuotias paistattelee suosionosoituksissa vain siksi, että ottaa muutaman askeleen, laittaa viinirypäleen itse suuhunsa, auttaa puseron riisumisessa... Tavalliselta kolmasluokkalaiselta vaaditaan aika paljon. Ehkä jokaisen - ainakin lapsen - pitäisi saada hetki vammaistenoikeuksia.

Kun aikanaan kävin tyttöseni kanssa 1v.neuvolassa, viisas terveydenhoitaja sanoi painavasti: "Kaislaa ei pidä koskaan verrata toisiin lapsiin". Ja jätti antamatta typerät ikäkausivihkoset. Kävelin neuvolasta kotiin kevyin askelin. Lapseni on vapautettu kilpailuyhteiskunnan paineista!! Jippiii!! Hän on jo päässyt siihen, mihin monet pyrkivät eläkepäivillään. Hän on jo perillä.

Nallekarhujen otteessa

On harvinaisen hyvä aika potea sitkeää flunssaa. Herään öisin pariksi tunniksi yskimään ja aika kuluu rattoisasti Vancouverin kisoja katsellen. Viime yönä sain seurata Slovakia - Latvia -ottelua. Peli pysyi varsin herrasmiesmäisenä, vaikka Slovakia ryöpytti maalinteolla. Tuttu kuvio toistui: kaverit onnittelivat maalin tehnyttä "paijaamalla" päätä rotevilla otteilla. Olen niin nainen että osaan ihmetellä aina tuota nallekarhujen hellyyttä. Luulisi, että tuntuu aika ilkeälle, kun joku mäiskäisee isolla hansikkaalla kypärää. Outo tapa onnitella, sanoo ei-niin-urheilullinen, hentokalulainen naisihminen.

Mutta tyylit on monet. Ja tilanteet. Ihan kiva, jos osataan pitää tyylit siellä minne ne kuuluvat. Onneksi kukaan ei ole tullut noilla otteilla kehaisemaan vaikkapa hyvästä saarnasta. Tästä osasin olla kiitollinen viime yönä.

Sitten kuitenkin muistin, että kyllä pastoriakin on lähestytty "kaukalotyylillä". Se oli Suonenjoki ja päihdepoikien Nikkaripaja. Tapasin käydä siellä ohi kulkiessani ja pidin virkatehtävänäni puutöiden ihastelua. Palkaksi tuli taatusti riittävä määrä paistinlastoja. Kerran Nikkaripajalla pyöriessäni, Niku, kulmakunnan pelätyin rötisijä, vilkaisi kenkiäni. Ne olivat hänen mielestään turhan kevyet kylmään säähän. Niku huolestui, ettei tyttöpappi vaan vilustu, otti kaikki karhunvoimat käyttöönsä, tarttui nilkkaani ja tempaisi ylös. Takana höyläpenkin kulma, mutta onneksi myös Suihkosen Liisa ja nopeat refleksit. Pappi välttyi vammoilta. Mutta jos olisinkin tuossa hetkessä siirtynyt eläkepappien riveihin, niin syynä olisi vain hiukan harhaan osunut tyylitaju.

40 päivää ja 40 yötä

Taas se aika vuodesta, jolloin toimittaja poikineen kirjoittaa ortodoksien paastonajasta ja väittää, ettei luterilaisessa kirkossa sellaista vietetä. Joka vuosi olen yhtä ihmeissäni.

Opiskeluaikoina 80-luvulla oli itsestään selvää, että paastonajaksi luovuttiin jostain elämän turhakkeesta. Asiasta myös puhuttiin kavereiden kesken. Ja nyt pappina - pian 22 vuotta - olen elänyt ja elättänyt seurakuntaa kirkkovuoden rytmissä, johon kuuluu hienona osana pieni paasto joulun alla sekä suuri paasto pääsiäisen alla.

Mainio paasto! Tarpeellinen korjausliike elämän raiteilla. Yhteisöllinen juttu, jossa joukolla voi oikeasti saada jotain hyvää aikaan. Mukavan privaatti salaisuus, jota ei tarvitse kuuluttaa toreilla. Terveyttä kohentava ryhtiliike ruoka-, lepo- ja liikuntarintamilla. Hengellistä elämää virkistävä hyvä päätös. Kepeimmillään kenties karkkilakko, syvimmillään huiman rohkeaa heittäytymistä Kristusta seuraamaan.

Tänä vuonna meillä poika on ensi kertaa juonessa mukana. Eilen, laskiaistiistain iltana, ekaluokkalainen huolestui nukkumaan mennessään: "Jääkaapissa on vielä niitä vanukkaita" Mahtaisivatko säilyä pääsiäiseen saakka?! Mutta ei hätää. Onneksi sunnuntait tekevät poikkeuksen ruokapaastosta. Niitä ei lasketa.

Iloista paastonaikaa!

Kastiketta

Se oli keskustelu omaisten kanssa joskus vuosia sitten. Keski-ikäinen mies kertoili äidistään. Kovin pintapuolisia jutteli. Utelin, mitä hän muistaa lapsuudestaan, millainen äiti oli. Hämmentynyt hiljaisuus. "No. Ainahan se teki kastiketta." Siinä kaikki.

Tämä kastike muistuu mieleen usein keittiössä. Uskoaksen oma poika ei sano aikanaan noin. Mitä mahtaa sanoa? "Ainahan se oli koneella, netissä, töissä... ?" Tämä vuoden irtiotto leipätyöstä on hieno mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä poika sanoo papille sitten joskus. Tänään pelasin ainakin puoli tuntia Kimbleä. Hyvä äiti! Ei ihme, että poika liittää välillä iltarukoukseen "kiitos vuorotteluvapaasta".