Raavitut kämmenselät, iltahartaus 29.11.2018

Raavitut kämmenselät

Iltahartaus,  29.11.2018, Yle Radio 1

Ja’an ehtoollista
 Katson kädessäni olevaa leipää
”Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis
sinun puolestasi annettu”

Katseet kohtaavat hetkeksi
Mielessäni siunaan häntä.
Jotain tiedän hänen arjestaan, jotain kipua, jota olemme jakaneet.
iloakin – toki.

Seuraava… ja seuraava ihminen.
Jotain hyvin pyhää välittyy
enkä useinkaan halua sanoittaa sitä
merkitys karkaa sanojen taakse

Jumala on.

Eikä sitä juuri enempää pysty käsittämään.

Ja’an ehtoollista
Katson leipää
Mutta väistämättä näen myös käteni
kämmenselät

raavitut

niissä on tuoreita naarmuja
ja vanhempia – uudelleen auenneita – myös aivan pian paranevia

Vaikka ajatukseni on leivässä ja leivän saajassa.

Siinä rinnalla käsissäni kulkee sanaton viesti.

Tässä paikassa ei tarvitse peittää yhtä ainutta haavaa ja rupea.

Sillä ne yhdistävät meidät,
yhdistävät Kristukseen ja toinen toiseemme.

Omat haavani vuodesta toiseen ovat olleet perheemme esikoisen raapimat

Sen lapsen, joka ennen syntymäänsä oli mukana jakamassa leipää ja viiniä.
Innostui urkujen äänestä,
potki vinhasti, kun ehtoollisen jako alkoi.
Halusi osallistua,
kertoa, että tämä se vasta on jotain.

Ja minä purin tiukasti suupieltä
että en olisi hymyillyt – jotenkin tilanteeseen nähden asiattoman leveästi.

-        Niin riemastuttavaa oli tuntea sisällään syntymättömän lapsen into
pyhästä ehtoollisesta.

-         Puhuttelevaa se oli myös.
      monella tapaa  
      maailmojen kohtaaminen - tulevan, nykyisen, ikuisen

Synnyttyään ja hiukan kasvettuaan
lapsi näytti, ettei hän aio asettua tänne järkeilemään ja eteenpäin pyrkimään.

Syvästi kehitysvammaisena hän uinailee yhä täysi-ikäisenäkin kuin sylilapsi
Nauru ja itku kielenään.

Kynnet ja hampaat aseinaan.

Ja niillä kynsillä hän merkitsi kämmenselkäni
sen kotona asumansa 18 vuoden ajan.

Se oli suoraa palautteenantoa ruuan syöttäjälle.

Sitä ihan tavallista omaishoitajan arkea.

Käsissä arki kulki mukanani myös papin työn juhlaan
- lapsi sai kasteen arpisesta kädestä
- rippilapsi siunauksen
- vainaja hiekan arkulleen

Kyllä minä ne raapimisjäljet aina jollain lailla huomasin.

Katselin. Kuinka haavat ja armo kohtasivat toisensa.

Kuin olisivat käsipäivää sanoneet.

Merkillinen, sanaton hyvä mieli liittyi noihin tilanteisiin.

Vahvin on tuo kuva ehtoollisleivästä.

Haavoille lyöty, itsensä uhriksi antanut Kristus
siinä antaa itsensä
ja me levitämme hänen nähtäväkseen sen mikä meissä on rikki, arkaa ja kipeää.

Haavat liittävät meidät yhteen.

Hän jakaa ne. Ottaa omakseen. Kantaa.

Nyt ihmettelen käsiäni

Minne katosivat naarmut?

Liki puoleen vuoteen kukaan ei ole raapinut eikä purrut minua.

Esikoisemme muutti lapsuuden kodista – nyt on uusi aika.

Mutta nämä ovat vain yhdet kämmenselät miljoonista.

Tällä viikolla on omaishoitajien viikko.

Moni heistä – ja teistä omaishoitajista – on valvonut viime yön ja valvoo ensi yön
montaa on tänään purtu ja raavittu, syljetty, lyöty.

Moni on nauranut vedet silmissä, sylitellyt, silitellyt.

Hyvää nimikkoviikkoa, omaishoitajat!

Toivon, että varjellutte imartelevilta juhlapuheilta

Säästytte loputtomalta omien ja hoidettavienne oikeuksien loukkaamisilta,

lähimmäisten vähättelyltä.

Toivon, että opimme tässä maassa antamaan ihan oikean arvon työllenne.

Että iäkäs puolisoaan hoitava saa yhteiskunnan tuen
juuri sinä päivänä kuin hän sen tarvitsee.
Että lapsensa hoidon vuoksi työelämästä syrjään joutunut
saa ihan oikean toimeentulon muutaman satasen armopalan sijaan.

Sillä siitä meidät tunnetaan kristityiksi,
kuinka kuinka me osaamme rakastaa,
asettua yheiseen pöytään ja jakaa yhteistä leipää.

musiikki, virsi 959