"Kannattaa olla Espoo." Jotain näin yllättävää ajattelin tänä aamuna hampaita pestessäni. Kolmetoista vuotta olen nolostellut espoolaisuuttani. Mutta sittenkin: Kyllä kannattaa!
Miten niin? No, jos olisin Helsinki tai mikä tahansa paikkakunta, jossa voi risteyksiin laittaa kylttejä "Keskusta" niin olisin yksinapainen. Mutta kun on Espoo, on monta fokusta.
Meidän Dil, nepalilainen au pair -tyttömme, kysyi tässä joku päivä, miten pystyn tähän kaikkeen. Pari kuukautta meidän elämää seurailtuaan ihmetteli, kun työpäivät venyvät iltamyöhään, tytön hoitaminen vie osansa, pojan koulu- ja harrastusasioista huolehtiminen, remppahommat miehellä... Ihan tämä tavallisen epätavallinen elämä.
Ja onhan se. Kun on intohimoinen suhde työajattomaan työhön, vaikeasti monivammainen pikku teini, ikuisesti keskeneräinen remontti talossa, moni muukin ihmettelee, miten meillä jaksetaan. Eikä aina jaksetakaan. Välillä väsytään. Mutta silti yllättävän hyvin on tähän päivään asti tultu. Yhdessä ja sovussa ja elämästä paljon iloitenkin.
Mutta nyt siis hampaita pestessäni oivalsin, että selviytymisstrategiana on "olla Espoo". Kun mikään asia ei pääse yksin hallitsemaan. Vammaisperheissä yhden perheenjäsenen yksi ominaisuus nousee helposti kaiken keskukseksi. Koko perhe uhrautuu huomaamattaan. Meillä se vaihtoehto on ollut syrjässä, kun on nuo muutkin pienet, suuret elämän keskukset.
On vaan jännää, että Espoo voikin olla kohtuuden esikuva. Jokaiselle oma määräosansa. Not bad.
Löysin tänne Sana tulee kuvaksi blogisi kautta. Upeita kuvia täälläkin. Ei kuviin tarvita aina kameraa! Hyvää joulua!
VastaaPoista