Pokemonkortteja lattialla. Kansioissa, pinoissa, rasioissa, pelialustalla, muuten vaan järjesteltyinä tai sikin sokin sekaisin. Meillä, naapureissa, pienten poikien kodeissa. Tuttu näky. Enkä ole ainoa äiti, joka on yrittänyt taltuttaa intoa. Ne vain on jotenkin vastenmielisiä: kaupallisia ja koukuttavia, arvomaailmaltaan heppoisia. Ehkä.
Kolmasluokkalaisilla tuo into näyttää hiipuvan vähitellen. Monta vuotta yritin toisten äitien kanssa löytää jotain hyvää Pokemon-innostuksesta. Onhan se muistia, piirustustaitoa, järjestelykykyä kehittävää leikkiä... Onhan?
Nyt tarttui korvaan yhden isän kommentti, kun neli- ja kuusivuotiaat pojat häärivät korttipinojensa kanssa. "Tärkeintä että löytää intohimon johonkin." Aamen. Siinä se on. Se mitä lapset tekevät vanhempien vastusteluista huolimatta. Onneksi. Intohimo. Kun saa maistaa sitä. Tietää sen tunteen. Osaa kaivata sitä. Intohimoa.
Kun on läpeensä käytännölliseksi kasvatettu, vastuuntuntoinen aikuinen, voi välillä unohtaa, miltä tuntuu puhtaan intohimon voima. Ja miten paljon sitä arjessa onkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kommentoit! Useimmille lienee helpointa valita "nimetön" ja kirjoittaa oma nimi viestin loppuun.