"Hyvä, että et kuollu." sanoi kahdeksanvuotiaani lakonisesti. Olin juuri palannut viikon reissulta kotiin ja tuliaiset oli tutkittu. Niin, olihan tuo mahdotoman mukavaa, että en sattunut kuolemaan matkalla... Mutta jos rehellisiä ollaan, niin en kyllä kokenut kummoistakaan kuolemanvaaraa turvallisella ryhmämatkalla.
Hyvilläni olen tuosta pojan kommentista. En niinkään siksi, että hän tunnustaa pitävänsä minusta enemmän elävänä kuin kuolleena, vaan siksi että hän sanoittaa pelkonsa. Poissaoleva äiti tai isä on tosiaan lapselle aina pikkuisen kuolemanvaarassa. Mieleen hiipii ajatus, entä jos äiti ei palaa. Miten me tultaisiin toimeen? Ja kun lapsi sanoo asian ääneen, niin aikuinenkin ymmärtää sitä hänen kanssaan pohtia.
Hyvilläni olen tuosta pojan kommentista. En niinkään siksi, että hän tunnustaa pitävänsä minusta enemmän elävänä kuin kuolleena, vaan siksi että hän sanoittaa pelkonsa. Poissaoleva äiti tai isä on tosiaan lapselle aina pikkuisen kuolemanvaarassa. Mieleen hiipii ajatus, entä jos äiti ei palaa. Miten me tultaisiin toimeen? Ja kun lapsi sanoo asian ääneen, niin aikuinenkin ymmärtää sitä hänen kanssaan pohtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun kommentoit! Useimmille lienee helpointa valita "nimetön" ja kirjoittaa oma nimi viestin loppuun.