Sari Hakuri - rippeet

Intohimo

2011-10-29T17:52:00.002+03:00

Pokemonkortteja lattialla. Kansioissa, pinoissa, rasioissa, pelialustalla, muuten vaan järjesteltyinä tai sikin sokin sekaisin. Meillä, naapureissa, pienten poikien kodeissa. Tuttu näky. Enkä ole ainoa äiti, joka on yrittänyt taltuttaa intoa. Ne vain on jotenkin vastenmielisiä: kaupallisia ja koukuttavia, arvomaailmaltaan heppoisia. Ehkä.

Kolmasluokkalaisilla tuo into näyttää hiipuvan vähitellen. Monta vuotta yritin toisten äitien kanssa löytää jotain hyvää Pokemon-innostuksesta. Onhan se muistia, piirustustaitoa, järjestelykykyä kehittävää leikkiä... Onhan?

Nyt tarttui korvaan yhden isän kommentti, kun neli- ja kuusivuotiaat pojat häärivät korttipinojensa kanssa. "Tärkeintä että löytää intohimon johonkin." Aamen. Siinä se on. Se mitä lapset tekevät vanhempien vastusteluista huolimatta. Onneksi. Intohimo. Kun saa maistaa sitä. Tietää sen tunteen. Osaa kaivata sitä. Intohimoa.

Kun on läpeensä käytännölliseksi kasvatettu, vastuuntuntoinen aikuinen, voi välillä unohtaa, miltä tuntuu puhtaan intohimon voima. Ja miten paljon sitä arjessa onkaan.

Väsyneet maan

2011-10-19T23:04:00.002+03:00

Kulunut aihe. Kun väki väsyy, uupuu töissä. Ei selviä tehtävistään ja reagoi kuka sitten mitenkin - ja pahoinvointi leviää. Seurakunnassa. Päiväkotien työntekijät ja koulujen opettajat kituvat huonon johtamisen keskellä. Sosiaalipuolen väki on ihan puhki. Espoon vammaispalvelun asiakkaana minusta tuntuu, että saan hakemalla hakea edes yhtä työntekijää, joka on tolkuissaan. Eikä kukaan väsy ilkeyttään, ennemminkin kiltteyttään.

Sovitaanko, että tästä lähtien esimies ei saa antaa yhtään uutta tehtävää ellei pysty keskustelemaan työntekijän kanssa kiihkottomasti vähintään viidentoista minuutin ajan siitä, mitä voi jättää tekemättä.

Työnohjausta

2011-09-26T22:09:00.002+03:00

Tuli vaan mieleen. Muistumia yli 20 vuoden takaa. Nuorelle, vasta valmistuneelle papille seurakuntalaiset antoivat kullanarvoisia neuvoja. Työhön ohjausta.

- Älä puhu saarnoissasi kirjoista, joita olet lukenut tai matkoista, joita olet tehnyt.
- Älä yritä opettaa seurakunnalle kreikkaa tai hepreaa.
- Huumoria. Sitä älä unohda.

Nuo neuvot tulivat ikäihmisiltä, ahkerasti kirkossa istuneilta. Pilke silmäkulmassa he toivoivat, ettei minusta tulisi niin ylimielistä, pitkästyttävää ja kuivakasta pappia, joita he olivat jo kyllikseen sietäneet. Ketään eivät moittineet. Vinkkasivat vain. Kiitos heille. Edesmenneille.

Ilmoittaudun elävien kirjoihin

2011-09-15T10:35:00.002+03:00

"Hyvä, että et kuollu." sanoi kahdeksanvuotiaani lakonisesti. Olin juuri palannut viikon reissulta kotiin ja tuliaiset oli tutkittu. Niin, olihan tuo mahdotoman mukavaa, että en sattunut kuolemaan matkalla... Mutta jos rehellisiä ollaan, niin en kyllä kokenut kummoistakaan kuolemanvaaraa turvallisella ryhmämatkalla.

Hyvilläni olen tuosta pojan kommentista. En niinkään siksi, että hän tunnustaa pitävänsä minusta enemmän elävänä kuin kuolleena, vaan siksi että hän sanoittaa pelkonsa. Poissaoleva äiti tai isä on tosiaan lapselle aina pikkuisen kuolemanvaarassa. Mieleen hiipii ajatus, entä jos äiti ei palaa. Miten me tultaisiin toimeen? Ja kun lapsi sanoo asian ääneen, niin aikuinenkin ymmärtää sitä hänen kanssaan pohtia.

Osattomuudesta

2011-03-22T22:40:00.003+02:00

Tunnustan olevani hyväosainen, vahvasti elämässä kiinni. Osallinen. Monessa mielessä. Suomalaisena, naisena, pappina, äitinä, vaimona... Jos valittaisin, olisin kohtuuton.

Silti voi yhtäkkiä ylitse vyöryä valtava osattomuuden kokemus. Eilen illalla lueskelin väsyneenä kirkollista lapsityön lehteä. Kollega kirjoitti viisaasti oikeita asioita: Kiireettömyydestä, luonnossa viipymisen tärkeydestä... Mielikuvia perheestä, joka kalastaa, marjastaa, rakentelee lumilinnoja. Olin kirjoittajan kanssa yhtä mieltä asiasta. Mutta väsymyskö lie ollut, kun kaunis kirjoitus muuttui mielessäni irvokkaaksi pilkaksi. Hyvät ajatukset oli puettu käskyjen muotoon ja joku minussa huusi lujaa vastaan. "Ei tämä perhe kävele metsäpolulla! Emme me voi koskaan istua veneessä ongella! Minun lapseni ei ikinä poimi yhtään marjaa!" Tekstin kirjoittaja ei voi ajatella jokaista lukijaa, joka on kenties sidottu sairauteen, vammaan, yksinäisyyteen, hoitamiseen... Mutta kun on lukija ja sidottu esteeseen, on kai lupa kirota ja raivota, väittää vastaan.

Kun me kymmenen vuotta sitten muutimme tähän taloon ja meillä oli ihana puoli vuotias vauva, haaveilin mielestäni pienistä asioista: Että tuo lapsi lähtee reppu selässä kävelemään lähikouluun, että teemme joskus metsäretkiä. Ne haaveet olivat liian suuria ollakseen totta. Joskus, vaikkakin hyvin harvoin, osattomuus lyö korville. Silloin toivon oppineeni jotain tästä läksystä. Että en löisi omilla oletuksillani.

Homosoppa

2010-11-11T21:44:00.004+02:00

Soppa kiehuu. Kirkolliskokous istuu tänään yömyöhään. Tuloksena lienee laiha keitos: että papilla on lupa rukoilla parisuhteensa rekisteröineiden puolesta. Suuri osa meistä olisi halunnut tuhdimman evään: siunauksen - ja aikanaan vihkimisen.

Tänä syksynä mediassa kohuttu aihe ei saa minua innostumaan. No, sen verran sentään, että kaivoin netin uumenista hyvän artikkelin, jossa Kari Kuula argumentoi aiheesta ja paneuduin siihen. Kuulan artikkeli Kannatti lukea ja viisastua. Mutta miksi julkinen keskustelu aiheesta ei minua sytytä? Ainakin siksi, että

- Koska en pitäisi siitä, että ulkopuoliset ihmiset arvioisivat minun seksuaalisuuttani, ajattelen ettei minunkaan pidä sellaisia toisten puolesta miettiä.

- Koska olen kahden kirkon pappi, minulla on sekä lupa vihkiä homoseksuaaleja että kielto siunata heitä. Tämä on varsin viehättävä dualistinen todellisuus, jossa koen oloni oikein kotoisaksi. Yksikään homopari ei ole pyytänyt minulta rukousta tai siunausta. Mutta jos pyydettäisiin, niin voisin tarjota heille samaa mahdollisuutta, joka suomalaisilla naisteologeilla oli vuosikymmenten ajan: laivareissu lahden taakse. Eikä heidän edes tarvitsisi jäädä sinne pysyvästi. Hetken vain olisivat kirjoilla ja hoidettaisiin homma kuntoon.

- Koska minä haluan olla samaa kirkkoa ns. konservatiivien kanssa. Suurin osa heistä on oikein sopuisaa, vilpitöntä, rakastavaa, elämäniloista, tasapainoista väkeä ja uskollista kristikansaa. Vaikka omilta näkemyksiltäni edustankin hyvin "liberaalia" linjaa niin näen, että ilman herätyskristillisiä liikeitä, meidän kirkomme olisi kovin vaisu. Jostain kumman syystä ne aktiiviset, uskollisesti tehtäviinsä sitoutuneet maallikot tulevat usein näiden "konservatiivien" liikeiden kasvatteina.

- Koska en vain jaksa jauhaa asiasta, joka itselleni on tullut selväksi heti kun 80-luvun alussa tutustuin opiskeluympyröissä homoseksuaaleihin ystäviin ja viimeistään silloin, kun 90-luvun lopussa toimin seurakunnassa, jossa kuuluin papistossa vähemmistöön oman seksuaalisen suuntautuneisuuteni vuoksi.

- Koska tiedän, että päätökset kyllä tehdään toivomaani suuntaan. Ei sillä aikataululla niin väliä. Pääasia minulle on, että kirkko seuraa yhteiskunnan linjaa esim. hyväksymällä työntekijöille julkisen parisuhteessa elämisen.

- Koska en vain osaa nähdä näitä parisuhde- ja avioliittoasioita niin kovin vahvasti kristillisessä viitekehyksessä. En tiedä, miksi avioliitto olisi sen "kristilisempi" ihmissuhde kuin vaikka vanhemmuus, ystävyys, sisaruus. Voi olla että olen vain ymmärtämätön ja sivistymätön, mutta kyllä minulle riittää ihan maallinen avioliitto. Se on mahdottoman hyvä juttu ilman sen kummempia jumalallisia perusteluita.

"Kirkko on niin kaukana tavallisesta arjesta..."

2010-10-28T09:18:00.002+03:00

Suoraan sanottuna, nyt reilut 22 vuotta olen pappina ihmetellyt noita väitteitä. Kirkko on etäinen, pönäkkä, tavallisen ihmisen arjesta kaukana... Mikä ihmeen kirkko? Olen ajatellut että kai papit omalta osaltaan on tätä kirkkoa. Minä olen. Pönäkkä olen ollut etenkin raskausviikoilla 30 - 38. Etäinen.... kyllä kai joskus haluaa vähän vetäytyä, kun ei jaksa kaikkea... mutta silti...

Tältä omalta osaltani olen kirkkoa. 49 vuotta jäsenenä, 22 vuotta virkaan vihkiytyneenä. Tämä pikkuinen kirkonsirpale on taas tänään pessyt kakkapyllyä, huolehtinut koululaisen reppuun varahanskat ja jalkaan ulkohousut, ripustaa kohta pyykit, kaivaa nenäänsä ja soittaa muutaman puhelun, vastaa sähköposteihin, kävi eilen sen mummon ovella, jota ei ole näkynyt kirkolla muutamaan viikkoon, istui kastekodin olohuoneen lattialla leikkaamassa paperisilppua sen edellisen kastetun kanssa. Pastori virkatyönään roudaa auton täydeltä pehmoeläimiä Nooan arkkiin, pesee pakastusrasioita työttömien ruokailua varten, vie perheen turvakotiin, siivoaa oksennukset nuorisotilan vessasta, vaihtaa renkaan matkailuautoon seurakunnan retkellä, lämmittää saunan ja kaivaa rosvopaistia varten kunnon kuopan, pesee nuorimpien leiriläisten hiukset, auttaa vanhuksen vessaan, käy pitkät keskustelut rauhoitellakseen skitsofreenikon harhaista maailmaa, pitää kädestä ja siunaa pian kuolevaa, kuljettaa omaiset muistotilaisuuteen.

Jokaiselta meiltä jää tekemättä lukuisa määrä arjen hyviä tekoja. Meiltä jää huomaamatta arjen reunaehtoja jotka estävät seurakuntalaisia pääsemästä yhteen. Mutta jos kirkko muodostuu kaikista meistä kirkon jäsenistä, niin eikös me aika likellä omaa arkeamme eletä?

Ajetaan herroiksi oikein taksilla...

2010-10-08T21:26:00.005+03:00

Pitkästä aikaa kujeskelin taksilla. Kipuisena ja lähes puhekyvyttömänä lähdin yölliseen aikaan hakemaan apua tautiini. Taksi portille ja Jorviin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Jorvin päivystys on, ei auttamista päivystyksen ovelle. Matka jatkui Meilahteen korvapolille. Ei ovenavausta, ei käsitystä, minne minut veisi, ei auttamista ovelle. Vielä taksilla kotiin, kiitos! Ei oven avausta, ei käsitystä missä Räisäläntie on, ei pienintäkään kiinnostusta pääsinkö sisään.

Kolme kyytiä on pieni otanta. Mutta kyllä taksinkuljettajien pitäisi ihan tosissaan laittaa ryhtiliike ammattikunnan sisälle. Iloista ammattiylpeyttä kehiin, kiitos!

Kaksitoista vuotta sitten oli sama vaiva ja silloin kuljeskelin huomattavan huonokuntoisena, lääkkeistä niin tokkuraisena, että oli todella edesvastuutonta jättää minut kadulle.

Kahdeksan vuotta sitten joulunalusyönä oli ehdoton pohjanoteeraus kokemissani taksikyydeissä. Tiukkojen supistusten kanssa matkasin Jorviin. Jannu valitsi kuoppaisimman reitin ja aloitti keskustelun räväkästi: "Et ole aivan nuori äiti enää. Taidat olla yli neljänkymmenen." Sitten kuuntelin koko matkan, kuinka suuren riskin otankaan kun lisäännyn tässä korkeassa iässä. En tohtinut kertoa tuolle tolvanalle, että yksi vammainen meillä jo kokoelmissa onkin.

Eikä niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Kun tyttömme oli matkannut päivittäin kouluun invataksilla vuoden verran, koin yhtenä aamuna valtavan upean järkytyksen: Uusi kuljettaja tervehti noutamaansa asiakasta: "Terve, Kaisla!" ja katsoi kauniisti kohti. Noista tervehdyksistä on tullut tapa jo monelle kuljettajalle. Ja joka kerta se sykähdyttää. Ihan käsittämättömän syvältä.

Enkelioppia 2010-luvulta

2010-08-23T22:31:00.003+03:00

Jokunen aika sitten olin Pojan (7v.) kanssa kauppakeskuksen parkkihallissa. Siirrettiin autoa paikasta toiseen.
- Tartteeks laittaa turvavyötä, jos ajetaan vaan ihan vähän?
- Kyllä. Mä ainakin laitan aina kun ajetaan.
- Mä en. Ei tässä voi mitään kolaria tulla.
- Laita nyt vaan.
- Joo, kyl mä laitan. Mun suojelusenkeli taitaa just nyt olla käymässä Facebookissa.

Jep. Jep. Kuinka sana korventaa... Koneella viipyileviä mammoja.

Rinsessahäät

2010-06-30T23:16:00.002+03:00

Pian kaksi viikkoa on kulunut Ruotsin kuninkaallisista häistä. Yhä törmäilen netissä videolinkkeihin, joissa hehkutetaan Prinssi Danielin puhetta tuoreelle vaimolleen. Jonkun verran näkyy linkkejä muihinkin hääjuhlan puheisiin. Niitä kuunneltiin ja katsottiin. Itkeä tirautettiin liikutuksesta. Niin hyvätä tuntuva läikähdys.

Pappina tätä seuraa hiukan hämillään. Puheilla on sittenkin merkitys. Toki erityisesti silloin, kun ne lausutaan omalle rakkaalle, perheenjäsenelle tms. Mutta myös papin puheella on merkitys. Upea on tämä virka, kun saa asetella sanoja sydämestä sydämeen. Siunattuja puheita, kollegat!

Leikillään

2010-06-22T22:33:00.004+03:00

Lapset (= oma sälli ja naapurin pari tenavaa) leikkivät nyt kolmatta kesää porukalla. Leikeissä on kaksi jotenkin erityistä. Sellaisia, joita aikuiset tuskin keksisivät tai osaisivat niihin opastaa. Toisessa leikissä otetaan ulkovarastosta kaikki ulkoleikkeihin soveltuvat esineet: pallot, hulavanteet, muut renkaat, mailat, hyppynarut, keilat... Heitellään niitä pihan keskellä kasvavaan monihaaraiseen, matalahkoon koivuun. Leikin kohokohta on, kun kaikki lelut on saatu pysymään puussa. Sitten haetaan varastosta vielä kaikki pitkät esineet: lapiot, harjat, haravat... Sohitaan niillä leluja alas ja lopuksi, kun sohimalla ei enää ylletä, niin aletaan heitellä niitä pitkiä esineitä puuhun. Leikin lopputuloksena syntyy läjä tavaraa puun juurelle sekä persoonallisesti koristeltu pihakoivu. Yksi hulavanne koristi koivua koko viime talven. Leikki on luvallinen, koska koivu aiotaan kaataa lähiaikoina. Oksilla ei ole niin väliä. Innokasta touhua on ilo katsella. Joskus muistavat myös kerätä tavarat takaisin varastoon.

Toista leikkiä seurasin taas tänään. Ulos ripustetaan riippumatto. Sisältä kerätään kaikki mahdolliset pehmolelut ja kannetaan riippumattoon. Kaksi lasta sulloutuu lelujen sekaan ja kolmas antaa vauhtia. Jos leikissä on vain kaksi: oma poika ja naapurin tyttö, juoneksi tulee kotileikki. Lelut ovat "pariskunnan" lapsia. Suosittua on myös kehittää leikistä "hautaamisversio", jossa yksi tai kaksi lasta haudataan lelukasan alle. Ylösnousemus on vaikuttava. Ei tässäkään leikissä aikuisten mielestä juuri järkeä ole. Usein käy niin, että illan tullen äiti saa esittää joulupukkia, joka kantaa valtavaa riippumattosäkkiä ja kaataa siitä lattialle leluröykkiön. Kuitenkin katselen leikkiä ilolla. Mikä vimma ja vauhti! Mikä taito luoda yhteistä leikkiä, sopia koko ajan uusia sääntöjä, joihin kaikki ovat tyytyväisiä! Mikä esikuva aikuisten työmaille!

Hyviä uutisia kirkosta!

2010-05-27T22:10:00.003+03:00

Hip ja hei! Olipa ilo lukea Kotimaa-lehdestä tänään KAKSI hyvää uutista tästä omasta rakkaasta kirkosta. Pieninä yhden palstan uutisina ne oli präntätty. Mutta olisi voitu revitellä isommastikin.

Ensimmäisen otsikko "Suomen ensimmäinen kuuro pappi vihitään". Joskus aimmin kirjoitinkin aiheesta, kun häntä ei suostuttu vihkimään kuurouteen vedoten. Nyt Kuopiossa Riekkisen Ville hoitaa asian kuntoon. Hyvä Kuopio! Jos siirryttäisiin henkilöhiippakuntiin, niin loikkaisin vikkelästi takaisin Savon hiippakuntaan!

Toinen otsikko oli "Pöyhtäri erotetaan virantoimituksesta". Pappi joka kieltäytyy yhteistyöstä naispuolisten kollegojen kanssa, saa nyt Oulussa asiallisen seuraamuksen - joskin vain 8 kuukaudeksi.

Samalla kun ilolla luen parin epakohdan asettumista, suren että ilonaiheet pitää repiä tällaisista. Parempi kun näitäkään ongelmia ei olisi päästetty syntymään. Mutta ihmisten maailmassahan täällä eletään.

Nuo kaksi uutiseksi noussutta teologia olen muuten tavannut paljon ennen kuin heistä kummastakaan tuli ongelmaa / "ongelmaa" kirkolle. Vesa Pöyhtäri vuokrasi opiskelukämppäni yhdeksi kesäksi - sen perusteella en voi antaa suositusta vuokrasuhteeseen. Janne Rissanen puolestaan oli tavatessamme umpiunessa - omassa pinnasängyssään.

Yksinoikeuksia ja bonuksia

2010-05-24T22:06:00.007+03:00

Istuin kirkossa, kädessäni pieni vihreä lappunen "Rukoushetki päivän päättyessä". Lapussa pienen iltahartauden järjestys, jotta osasimme lausua yhteenä ääneen katkelman Psalmeista ja Isä meidän -rukouksen. Kaikki hyvin. Kunnes. Lappusen alareunassa luki: "Monistaminen kielletty"

"Monistaminen kielletty"! Haukoin henkeäni. Pastori, joka on käsittääkseni nauttinut 24 vuotta säännöllistä kuukausipalkkaa päätoimisesta papinvirasta, on ihan pokkana sitä mieltä, että hänellä on tekijänoikeudet Psalmeihin 130 ja 121, sanoihin 'iltarukous' ja 'siunaus' sekä ilmaisuun "Kunnia Isälle ja Pojalle ja pyhälle Hengelle". Ja jos joku menee ja monistaa tuota lappusta oman seurakuntansa iltahartauteen ilman lupaa, hän syyllistyy tekijänoikeusrikkomukseen.

Tuli ihan mieleen se kanttori-työtoveri Ruotsista joka intti, että hän ei voi korvata virttä urkusoitolla, ellei hänelle makseta siitä extraa.

Jep, jep.
Kyllä. Noissa tilanteissa sitä istuu kirkon penkissä aika huonossa hapessa. Ja ihmettelee, miten se Jumala sietääkin "palvelijoinaan" tällaisia kusipäitä.

Golfleskistä tuhkapakolaisiin

2010-05-06T22:44:00.006+03:00

Toisten blogeja lukiessani olen joskus miettinyt, että olisipa mainiota osata kirjoittaa sellaista blogia, jossa ei koskaan paheksuttaisi mitään. Kirjoittaisin vain kaikesta hyvästä ja kauniista... Mutta minkäs teet, kun on niin mahdottoman paljon paheksunnan kohteita!

Niin kuin nyt tämä mahdoton "leskeytyminen" ja "yksinhuoltajuus"! Kesälesket ovat niitä raukkoja parkoja, joiden puoliso on hiukan eri aikaan palkallisella vuosilomalla, ja toinen puoliskoista tahtoo matkustaa / mökkeillä sillä aikaa. Voi surku! Golfleskiä taitaa täällä Espoossa olla tiheässä. Hirvittävä kohtalo, kun puoliso harrastaa eri pallopeliä kuin leskiraukka. Voi hitsivitsi, kun voisin hiukan leikkiä Isä Jumalaa ja marssitaisin kymmenen marisevaa kesä- ja golfleskeä jonkun oikean lesken vierelle. Ihan vaikka vaarini aikoinaan sopisi juttukaveriksi. Kun Jeremias Sankari menetti vaimonsa seitsemännen lapsen synnytykseen. Kävisivät katsomassa tuota leskeä 85 vuoden takana.

Ja "yksinhuoltajat" - siis ne murheen murtamat, joiden puoliso on vapaasta tahdosta valinnut itselleen ammatin johon liittyy silloin tällöin viikon työmatka. Ja siitä revitään mahtipontinen valitus raskaasta yksinhuoltajan osasta. Samaa kyllä ihmettelen heistäkin, jotka ovat päättäneet erota. Kaksihan heitäkin edelleen on. Joskus jopa neljä aikuista huoltamassa... Oliskohan paikallaan vilkaista oikeisiin yksinhuoltajiin: leskeksi jääneisiin tai heihin, jotka on todella jätetty aivan yksin huolehtimaan yhteisestä lapsesta.

Ja nyt ovat kuvaan tulleet "pakolaiset". Eilen viimeksi tapasin tällaisen. Hyvin ruskettunut naisihminen valitteli ollensa kaksi viikkoa "tuhkapakolaisena" Thaimaassa. Kahden viikon loma oli siis venynyt neliviikkoiseksi Islannin tulivuorenpurkauksen ansiosta. Vakuutusyhtiö kuulemma korvaa majoituksen ja ruuat. Just joo. Sellaisiahan pakolaiset on, eiks juu... Ne viettää pari viikkoa ylimääräistä rantalomaa, palaavat takaisin omaan kotiinsa ja saavat vakuutusyhtiöltä korvauksen. Voi jumatsukka, meitä pullamössökakaroita! Onko meillä mitään kunnioitusta oikeita pakolaisia kohtaan?! Kannattaisikohan joskus tutustua? Lukea kirja tai keskustella ihan livenä. Ruotsissa tapasin iäkkäitä inkerinsuomalaisia, jotka olivat sota-aikaan paenneet Ruotsiin, kävelleet Siperiasta, hiihtäneet Lapin poikki... Ja 50 vuoden jälkeen uskalsivat vihdoin puhua kokemuksistaan pelkäämättä, että joku tulee hakemaan. Yhdeltä mummolta kyselin hänen lapsistaan "Kaik kuol leiril" oli vastaus.

Sanoja on kiva käyttää ronskisti. Ongelma on vain siinä että ne eivät ole pelkkiä sanoja. Ne ovat myös ihmisten "nimiä".

Lällällällällieru...

2010-04-15T22:38:00.004+03:00

Tunnustan kiintyneeni toisarvoisilta tuntuviin Raamatun kertomuksiin. Yksi näistä on 2 Kun 2: 23-24. Profeetta Elisa joutui ivaavien pikkupoikien uhriksi. "Tule tänne, kaljupää!" nuo riettaat huutelivat. Ja mitäpä teki Herran mies? Kirosi pojat ja "Heti tuli metsästä kaksi karhua, ja ne raatelivat neljäkymmentäkaksi poikaa kuoliaaksi."

Siinäpä aarre pastorille joka miettiin aihetta koulukirkon saarnaan tai päivänavaukseen! Jostain syystä en ole vielä koskaan käyttänyt... Harkinnassa on.

Ivaavia ja pilkkaavia pikkupoikia on siis ollut maailman sivu. Suuresta osasta heitä on varmaan tullut kelpo puolisoja ja isiä. Osa on päätynyt karhun ruuaksi. Nyt kun oma poika on seitsemän vanha, huomaan että tuon ikäisissä sälleissä on tosiaan tuota pilkkavoimaa. Ja olen yllättävän neuvoton joidenkin pojan kavereiden kanssa. Mikä harmi ja onni, että ei ole tuota profeetan voimaa!

Suurta sympatiaa profeetta Elisaa tuntien, kuuntelen taas joku päivä, kuinka meillä on aivan liian pieni talo, tyhmä tytär, omituista ruokaa väärään aikaan, ihan hölmöt tavat kaikessa... Jos sanon 'hissi', pikkupoika jankuttaa "tissi, tissi, tissi..." levy jää pyörimään... Ja kyse on vain pienestä, sosiaalisesti kömpelöstä poikalapsesta, joka ei vielä tiedä mikä on hauskaa ja mikä ei. Jos olisi oma sälli, niin pussaisin henkihieveriin. Mutta yleensä nuo pilkkaavaisimmat ovat niitä arimpia, jotka eivät kestä tätien halailua. Kasvakoot rauhassa.

Pro maalaispappi

2010-03-19T14:48:00.007+02:00

Joskus sitä ihminen löytää itsensä niinkin oudosta puuhasta, kuin lukemasta esityslistoja ja pöytäkirjoja oman työmaansa nettisivuilta. Malmin seurakunnassa täytettiin kaksi kappalaisen virkaa. Onnea ja siunausta, Martta ja Antti! Valinnat olivat kaikin puolin odotettavia ja hyviä. Yksi perustelu ei vain jätä minua rauhaan. Tuntematon hakija oli ilmeisen ylivertainen seurakuntatyön kokemuksen pituudessa ja laajudessa, mutta kokemus oli hankittu "pienessä maalaisseurakunnassa", ja sitä pidettiin jollain tapaa HUONONA! Se on ollu maalla töissä, ei sitä lasketa.... Ihan tuomiokapitulissa asti oli järkeilty näin. Oma maalaisuuteni on niin limittäin ja lomittain kaupunkilaisuuden kanssa että nostaa heti päätään, kun vähän joku raapaisee.

Minä nyt vaan olen sitkeästi sitä mieltä, että koska kirkko elää paljon vahvemmin pienillä paikkakunnilla, niin noiden paikkakuntien työntekijöillä olisi oikeasti jotain annettavaa mm. pääkaupunkiseudun hengelliselle kehitysalueelle. Ei Helsingistä tai Espoosta saa Pelloa tai Sotkamoa, mutta olisi edes enemmän heitä, jotka vielä uskovat seurakuntalaisiin. Minusta työkokemus "pienessä maalaisseurakunnassa" on ehdoton meriitti. Ihminen on mitä todennäköisemmin tehnyt monipuolisempaa, tavoittavampaa, pitkäjänteisempää työtä kuin kollegansa kaupungissa. Maalla on pakko ottaa seurakuntalaiset tosissaan ja asettua alttiiksi kaikin puolin. Näin kuvittelen, vaikka enhän ole maalla pappina ollutkaan. Yhdessä mansikkakaupungissa vain. Mutta muistan kuinka sieltä käsin hain työpaikkaa pääkaupungista. Haastattelija kysyi mm. "Onkos mansikat kypsiä?" ja "Kuinka Suonenjoelta käsin voi seurata yhteiskunnallista keskustelua?" Kun joitain vuosia myöhemmin hain taas virkaa Helsingistä, oli aivan toisenlaiset sävyt ilmassa - olinhan nyt tulossa Tukholman hiippakunnasta. Mitään kovin mainittavaa en ollut siellä tehnyt, mutta aika oli sopivasti pyyhkinyt mansikat suupielistä. Katu-uskottavuus oli kasvanut helsinkiläisten silmissä.

Onnen avaimia

2010-02-25T22:35:00.003+02:00

Jokunen päivä sitten näin pienen silmäyksen aamutelkkaria. Vuosien tauon jälkeen. Haastateltavana oli joku onnellisuustohtori. Filosofi ja lääkäri samassa persoonassa, muistaakseni. Keskustelu kulki tuttuja ratoja. Päällimmäisenä tuntui olevan huomio, että ihmisen on tarpeen oppia kiitollisuutta ja myötätuntoa.

Kiitollisuutta ja myötätuntoa. Aamen. Niillä mennään pitkälle ja ne pitää keksiä yhä uudelleen, jos sattuvat katoamaan. Mutta miksi ihmeessä joku tässä kristillisessä (?) maassa resuaisi elämäänsä keski-ikään, työ- perhe- ja terveyskriisiin ja sitten vasta törmäisi näihin totuuksiin ensi kertaa. No, vaikkapa siksi jos jää ilman kristillistä kasvatusta!

Onnellisuustohtoria kuunnellessani tunsin lievää omahyväistä tyytyväisyyttä. Kyllä tässä huushollissa kaiken räpeltämisen keskellä sentään jotain osataan: joka ilta kiitetään ja siunataan. Tytöllä on vakiintuneet iltalaulut ja siunaukset. Poika haluaa joka ilta listata rukouksessaan kiitoksen aiheita ja siunata kaikkia sairaita ja kodittomia, eläimiä ja kasvikuntaa, kavereita, sukulaisia, naapureita.... Luulisipa tuon siis saavan harjoitusta kiitollisuuden ja myötätunnon saroilla.

Ja on rukouksessa myös kolmas tärkeä onnellisen elämän kulmakivi: huumori. Viikkokausia poika venytti nukkumisen alkua luettelemalla kaikki mahdolliset eläinlajit "... karhua, leijonaa, kirahvia, dinosaurusta, mammuttia.... jos opella on." Sitten piti kysyä opettajalta hänen kotieläimistään, jotta päästiin ajoissa unten maille. Muutamana iltana oli listoilla sitten kolme rottavainajaa - omilla nimillään. Iltarukous päättyy usein kommenttiin: "Rakas Jumala, ota tästä kopio ja lähetä Jeesukselle." tai "Jeesus, skannaa tää rukous Jumalalle. Aamen"

Tyttö taidonportailla

2010-02-23T20:30:00.007+02:00

"Tuu äkkiä kattomaan! Kaisla on neljännellä portaalla!" huuteli poika äsken. Ja minähän menin. Totta se oli. Yhdeksänvuotias tyttäreni oli kiivennyt kotimme rappusissa neljännelle askelmalle! Voi ihmeiden ihmettä! Pikkuveli kehui ja hämmästeli ja huolehti, ettei sisko vaan putoa. Yhdessä autettiin huimapää alas. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. "Olet sä melkoinen..." Ylpeys paistoi veljen ja äidin äänessä.

Kaikki on niin suhteellista. Kaikki on niin epäreilua. Joku yhdeksänvuotias paistattelee suosionosoituksissa vain siksi, että ottaa muutaman askeleen, laittaa viinirypäleen itse suuhunsa, auttaa puseron riisumisessa... Tavalliselta kolmasluokkalaiselta vaaditaan aika paljon. Ehkä jokaisen - ainakin lapsen - pitäisi saada hetki vammaistenoikeuksia.

Kun aikanaan kävin tyttöseni kanssa 1v.neuvolassa, viisas terveydenhoitaja sanoi painavasti: "Kaislaa ei pidä koskaan verrata toisiin lapsiin". Ja jätti antamatta typerät ikäkausivihkoset. Kävelin neuvolasta kotiin kevyin askelin. Lapseni on vapautettu kilpailuyhteiskunnan paineista!! Jippiii!! Hän on jo päässyt siihen, mihin monet pyrkivät eläkepäivillään. Hän on jo perillä.

Nallekarhujen otteessa

2010-02-21T22:12:00.004+02:00

On harvinaisen hyvä aika potea sitkeää flunssaa. Herään öisin pariksi tunniksi yskimään ja aika kuluu rattoisasti Vancouverin kisoja katsellen. Viime yönä sain seurata Slovakia - Latvia -ottelua. Peli pysyi varsin herrasmiesmäisenä, vaikka Slovakia ryöpytti maalinteolla. Tuttu kuvio toistui: kaverit onnittelivat maalin tehnyttä "paijaamalla" päätä rotevilla otteilla. Olen niin nainen että osaan ihmetellä aina tuota nallekarhujen hellyyttä. Luulisi, että tuntuu aika ilkeälle, kun joku mäiskäisee isolla hansikkaalla kypärää. Outo tapa onnitella, sanoo ei-niin-urheilullinen, hentokalulainen naisihminen.

Mutta tyylit on monet. Ja tilanteet. Ihan kiva, jos osataan pitää tyylit siellä minne ne kuuluvat. Onneksi kukaan ei ole tullut noilla otteilla kehaisemaan vaikkapa hyvästä saarnasta. Tästä osasin olla kiitollinen viime yönä.

Sitten kuitenkin muistin, että kyllä pastoriakin on lähestytty "kaukalotyylillä". Se oli Suonenjoki ja päihdepoikien Nikkaripaja. Tapasin käydä siellä ohi kulkiessani ja pidin virkatehtävänäni puutöiden ihastelua. Palkaksi tuli taatusti riittävä määrä paistinlastoja. Kerran Nikkaripajalla pyöriessäni, Niku, kulmakunnan pelätyin rötisijä, vilkaisi kenkiäni. Ne olivat hänen mielestään turhan kevyet kylmään säähän. Niku huolestui, ettei tyttöpappi vaan vilustu, otti kaikki karhunvoimat käyttöönsä, tarttui nilkkaani ja tempaisi ylös. Takana höyläpenkin kulma, mutta onneksi myös Suihkosen Liisa ja nopeat refleksit. Pappi välttyi vammoilta. Mutta jos olisinkin tuossa hetkessä siirtynyt eläkepappien riveihin, niin syynä olisi vain hiukan harhaan osunut tyylitaju.

40 päivää ja 40 yötä

2010-02-17T09:52:00.004+02:00

Taas se aika vuodesta, jolloin toimittaja poikineen kirjoittaa ortodoksien paastonajasta ja väittää, ettei luterilaisessa kirkossa sellaista vietetä. Joka vuosi olen yhtä ihmeissäni.

Opiskeluaikoina 80-luvulla oli itsestään selvää, että paastonajaksi luovuttiin jostain elämän turhakkeesta. Asiasta myös puhuttiin kavereiden kesken. Ja nyt pappina - pian 22 vuotta - olen elänyt ja elättänyt seurakuntaa kirkkovuoden rytmissä, johon kuuluu hienona osana pieni paasto joulun alla sekä suuri paasto pääsiäisen alla.

Mainio paasto! Tarpeellinen korjausliike elämän raiteilla. Yhteisöllinen juttu, jossa joukolla voi oikeasti saada jotain hyvää aikaan. Mukavan privaatti salaisuus, jota ei tarvitse kuuluttaa toreilla. Terveyttä kohentava ryhtiliike ruoka-, lepo- ja liikuntarintamilla. Hengellistä elämää virkistävä hyvä päätös. Kepeimmillään kenties karkkilakko, syvimmillään huiman rohkeaa heittäytymistä Kristusta seuraamaan.

Tänä vuonna meillä poika on ensi kertaa juonessa mukana. Eilen, laskiaistiistain iltana, ekaluokkalainen huolestui nukkumaan mennessään: "Jääkaapissa on vielä niitä vanukkaita" Mahtaisivatko säilyä pääsiäiseen saakka?! Mutta ei hätää. Onneksi sunnuntait tekevät poikkeuksen ruokapaastosta. Niitä ei lasketa.

Iloista paastonaikaa!

Kastiketta

2010-02-12T22:16:00.002+02:00

Se oli keskustelu omaisten kanssa joskus vuosia sitten. Keski-ikäinen mies kertoili äidistään. Kovin pintapuolisia jutteli. Utelin, mitä hän muistaa lapsuudestaan, millainen äiti oli. Hämmentynyt hiljaisuus. "No. Ainahan se teki kastiketta." Siinä kaikki.

Tämä kastike muistuu mieleen usein keittiössä. Uskoaksen oma poika ei sano aikanaan noin. Mitä mahtaa sanoa? "Ainahan se oli koneella, netissä, töissä... ?" Tämä vuoden irtiotto leipätyöstä on hieno mahdollisuus vaikuttaa siihen, mitä poika sanoo papille sitten joskus. Tänään pelasin ainakin puoli tuntia Kimbleä. Hyvä äiti! Ei ihme, että poika liittää välillä iltarukoukseen "kiitos vuorotteluvapaasta".

Määritelty on puoliksi hallittu

2009-12-03T08:29:00.002+02:00

Arkista vessa-asiaa. Sähköpostiini vastattiin: "on jo toimitettu vuoden tarve". Kyselin siis lisää kaupungin kustantamia vaippoja tytölle. Toista laatua saadaan. Toisen kiintiö on täynnä.

Väistämättä heräsi ihmetys. Kuinka joku tuntematon hoitaja Tapiolan terveyskeskuksessa voi tietää, että lapsemme ei enää tänä vuonna "tarvitse" kyseisiä vaippoja. Oikeampi termi olisi 'kiintiö' tuon 'tarve'-sanan sijaan. Eikä ollenkaan pieni juttu. Jos meille vammattomille jaettaisiin vessassakäyntilupia 5/vrk niin, että ripulipäiviä varten pitäisi säästää vessakäyntejä ennakkoon, niin jopas olisi mielenkiintoista. Ja kukahan siihen suostuisi?

Vaippojen määrä pitää kiintiöidä kuulemma sen vuoksi, että muuten jotkut keräisivät niitä kotiinsa mahdottomia määriä. OK. Ja jos tarvitsee enemmän, niin voi toki ostaa. OK. Mutta samalla määritellään vammaisuudelle enimmäismäärä. Kun yhdeksänvuotiaamme tutustuu maailmaan vauvan lailla laittaen suuhunsa kaiken löytämänsä, niin ripulipäiviä riittää ja vaippoja kuluu. Vammaispalvelu kattaa vaippojen käytön siihen rajaan saakka kuin vammaton niitä tarvitsisi.

Tämä on vähän sama asia kuin se taistelu jota olemme käyneet jo kuusi vuotta vaatiessamme kaupungilta tilapäishoitopaikkaa lapselle. Paikka olisi Rinnekodissa, mutta sinne ei voida ottaa, koska kehitysvammaisemme ei saisi olla niin kehitysvammainen. Tarve on määritelty osastoilla ja jos ei sovi siihen määrittelyyn niin "Voi, voi..."

Terveisiä puutarhasta

2009-10-06T22:00:00.004+03:00

Blogin kesätauko venähti ja kynnys nousi. Nyt huomaan, että kynnyksen yli pääsee helpoiten rimanalituksella...

Kesä on vierähtänyt takapihalla - puutarhassa. Yhdeksäs kesä tässä talossa ja nyt ensi kertaa oli aikaa tehdä yhdessä pihatöitä ja uudistaa osa tontista. Mieluisaa puuhaa. Ulkohommia, sopivasti sosiaalista elämää naapurien kanssa, elämän ydinasioita, estetiikkaa, kuntoiluakin.

Jotain jäin ihmettelemään, kun seikkailin itselleni vieraassa puutarha-alan ihmemaassa. Puutarhakirjat, joita olen selannut metritolkulla - niissä törmään yllättävän usein kirjoittajan paheksuntaan, kuinka ihmiset tekevät "väärin" omilla pihoillaan. Ja puutarhaliikkeissä asiantuntevat pitkän linjan puutarhurit saattavat olla hämmästyttävän yrmeitä ja ylimielisiä. Eikö puutarhanhoito teekään ihmisistä onnellisia?? Turhaa oikeaoppisuutta ja toisten mollaamista, vaikka aivan hyvin voisi olla kannustava, innostava, myönteinen.

Vaikka mitäs minä tätä ihmettelen. Kyllähän me kirkon jäsenet osaamme elää evankeliumia todeksi juuri tuollaisella yrmeällä paheksuvalla asenteella. Näissä käsissä kulta muuttuu p...ksi. Ihan liian usein. Onneksi ei aina!

Kasvata lasta hyvällä

2009-04-23T10:17:00.002+03:00

Malmin seurakunnan alueen lehteen on menossa tämä juttu:

Kasvata lasta hyvällä

Kristityksi kastetulla lapsella on oikeus saada kristillistä kasvatusta. Se kasvatus on monille iltarukous, joulukirkko ja enkelitaulu, mutta laajemminkin aihetta voi katsella. Vaikkapa seitsemän perinteisen hyveen näkökulmasta:

Viisaus
Tietoa tulvii lapsen ulottuville riittämiin, mutta viisaus on enemmän. Elämänviisauden karttuminen vaatii aikaa. Kiireen kitkeminen ja viisaiden sanojen viljely ovat kasvattajan työtä. Arvokeskustelut lapsen kanssa tuovat tähtihetkiä aikuisellekin.

Rohkeus
Kristillinen usko lähti liikkeelle, kun arkoja ja pelokkaita rohkaistiin. Raamatussa pieni poika antoi eväänsä Jeesuksen käsiin, myrsky tyyntyi ja Ylösnoussut tuli lukkojen läpi. Aikuisten tehtäviin kuuluu omien pelkojen perkaaminen, niin että ne eivät turhaan siirry perikunnalle. Rohkeutta on montaa lajia – löydä lapsesta sisäinen peppi pitkätossu.

Oikeamielisyys
Terve omatunto on yksi varustus, jonka soisi jokaiselle itsenäistyvälle nuorelle. Oikeuden tunto kasvaa lapsen mukana. Lelua ei oteta toisen kädestä, karkit jaetaan tasan. Ja vuosi vuodelta, monen erehtymisen jälkeen kasvaa syvempi näkemys: olen toteuttamassa oikeutta myös heikommilleni.

Kohtuus
Kuinka varjelen lasta tässä äärimmäisyyksiä hakevassa ja täydellisyyttä ihannoivassa kulttuurissa? Kaikki eivät voi voittaa ja kaikkea ei kannata kokeilla itse. Kohtuuteen on hyvä pyrkiä ja tyytyä. Moni joutuu myös sysäämään pientä keisaria valtaistuimeltaan – kaikella rakkaudella. Jotta jokaisella perheenjäsenellä olisi kohtuus.

Usko
Sanotaan, että uskon äidinkieli on rukous. Iltarukouksen voi lukea lapsen kanssa jo ennen syntymää! Ja siitä on hyvä jatkaa. Päivän tapahtumat kertautuvat luontevasti rukouksen myötä. Lapsen usko rukouksen voimaan ja ihmeisiin voi hämmentää aikuista, mutta ollaan siinä sitten ymmällämme ja ihmetellään. Sehän on hyvä osa.

Toivo
Kristillinen usko suuntaa eteenpäin. Tunnelin päässä on aina valoa, edes kuolema ei lopullisesti pidä meitä otteessaan. Kristillinen toivo on armollista: tulevaisuus ei olekaan vain ihmisten varassa. Pyhällä huolettomuudella olkoon sijansa pienen ja suuremman kristityn arjessa. Sunnuntai on hyvä päivä sen opetteluun.

Rakkaus
Lapsilla on taipumus syntyä rakkaudesta ja hämmästyttävä taito sekä herättää että koetella rakkautta. Lapsenkin tehtävä on rakastaa lähimmäistään ja Jumalaa. Aikuisen haaste on rakastaa lasta silloinkin kun ei jaksaisi, katsoa lämpimästi maitolasinsa kaatanutta. Väsymyksen ja kiukunkin keskellä muistuttaa itseään: lapsi on valtava aarre.

Oikeus virratkoon kuin vesi...

2009-03-23T19:49:00.002+02:00

Ja vesi virratkoon... ja kirkas äly. Voi ihme, miten vaikeita maailman yksinkertaisimmat asiat ovatkaan. Juutui eilen illalla Hesarin uutissivulle http://www.hs.fi/keskustelu/message.jspa?messageID=3165264 ihmettelemään onko vesi perusoikeus vai ei. Kolmen vuoden välein järjestettävä kansainvalinen Vesifoorumi kun ei kyennyt yksimieliseen julkilausumaan siitä, että vesi kuuluisi jokaisen ihmisen perusoikeuksiin. Yksimielisiä ollaan vain siitä että se on ihmisen perustarve.

Asian uutisointi ja kommentointi kulkee yhtä uraa: Hyi tuhmia, jotka eivät suo puhdasta vettä köyhille.... Mutta mikä on 'oikeus' ja mikä on 'tarve'? Jos vesi määritellään perusoikeudeksi, voiko sillä käydä kauppaa? Kannattaako kenenkään kaivaa kaivoa? Suuressa mittakaavassa asiat käyvät yllättävän vaikeiksi. Jos ajattelee suomalaista kyläyhteisöä, on aivan kohtuullista olettaa, että kukin katsoo talolleen sellaisen paikan, jossa vettä on saatavilla, kaivaa kaivonsa ja huolehtii siitä. Ja jos kuivuus yllättää, tauti tai kuolema verottaa kohtuuttomasti, niin tottakai naapuri tarjoaa oman kaivonsa vettä - rahatta. Velvollisuus ja oikeus kulkevat luontevasti yhdessä.

Suomalaisen kunnallistekniikan alueellakin ymmärrän teemaa jotenkuten. On vesilaitos ja vesimaksut. Ja jos lasku jää maksamatta, niin ei janoon kukaan kuitenkaan kuole. Mutta yksittäinen ihminen ei voi vaatia kunnallistekniikkaa tulemaan luokseen - vesi ei ole sellainen oikeus. Vaikka se on kaikkien tunnustama perustarve.

En minä tiedä, mitä pitäisi ajatella maissa, joissa kuivuus voi kestää vuosia.

Ilma on helpompi ajatella jokaisen ihmisen perusoikeudeksi. Happea toki pullotetaan ja myydään, mutta haluaisin uskoa, että jokainen joka kykenee hengittämään omilla keuhkoillaan, saisi tehdä sen ilmaiseksi ja erityistä vaivaa näkemättä. Ja he jotka tarvitsevat konetta ja lisähappea saavat tarvitsemansa. Vaikka senkään oikeuden universaalisuudesta en ole varma. Tarve se ainakin on.

Olen metsänomistaja, ja koska palstani ei ole järven rannalla, minulla on käyttöoikeus Suonteen rantaan. Saan mennä kalaan, vaikka riitautuisin kuinka pahasti naapurini eli enoni kanssa. Olo on turvattu. Suomen lainsäädäntö tuntee vanhastaan tämän oikeuden veteen - se on meillä selkäytimessä. Ja jos Keski-Afrikkaan tai Mongoliaan lähtetään laivarahtia, niin rannikon maat eivät saa ryöstää koko lastia. Näin sanoo selkäytimeni. Mutta ei minulla kuitenkaa ole niin paljoa ymmärrystä että oikeasti tietäisin onko vesi oikeus vai tarve. Pääasia että vettä riittää! Ja että kunnioitamme toistemme tarvetta veden saantiin.

Lähes päivittäin jaksan ihmetellä sitä, että raha antaa oikeuden liata vettä ja ilmaa toistenkin edestä. Ja se on niin hyväksyttävää. Entä jos jaettaisiin kiintiöt, joilla ei voi käydä kauppaa? Pitäisi varmaan ensitöiksi muuttaa lämpämpiin oloihin...

Vuosi elämästä

2009-02-20T21:22:00.010+02:00

Niin se nyt on. Olen ollut vuoden elämästäni rippikoululeirillä. Tarkkaa laskelmaa en edes yritä tehdä, mutta ainakin 49 riparia on takana. Ja kun alkuaikoina ne kestivät 2 viikkoa, sittemmin 10 tai 9 vuorokautta, niin.... vuosi siitä hyvinkin tulee.

Tänään päättyi viimeisin rippileiri. Aika tavanomainen - ainutkertainen. Samat arkkityypit siellä aina ovat edustettuina - ihanat, kasvussaan pyrähtäneet, itsensä ja ympäristönsä kanssa törmäyskurssilla maleksivat nuoret. Välillä meno on kuin suoraan luontofilmeistä: nuoret urokset uhittelevat lauman johtajan kanssa, kisaavat naaraista, nuolevat haavojaan. Ja nuoret naaraat testaavat viehätysvoimaansa, ottavat oppia kokeneimmilta, vetäytyvät keskenään telmimään.

Lauma se on. Ja paimeneksi minut on nimetty. Ja taas joku pikku karitsainen katsoi kauniilla silmillään kutsuen minua sielunvihollisen ja sukupuolielimen nimellä. Ja sanoi ettei ihmisoikeuksilla oon mitään v...n väliä, ja taisi siinä Isä Jumalakin saada sopimattomia etuliitteitä. Melkein joka leiriltä voi nimetä sen yhden - lampaan joka tarvitsisi ihan oman paimenen ja karsinan. Yöksi se pitäisi ottaa kainaloon ja päivällä kesytellä hissuksiin. Joka leiri on tasapainoilua, kuinka kunnioitus kaikkia kohtaan säilyy. Mihin yhden pitää suostua kaikkien puolesta ja mihin kaikkien yhden puolesta? Helppoja vastauksia ei ole. Mahdottoman mielenkiintoista kyselyä sitäkin enemmän.

Edelleen olen sitä mieltä, että ei ole tarpeen uhkailla nuorta rippikoulun keskeyttämisellä ja aina on mahdollista kohdella nuorta kunnioittavasti. Aina emme vain osaa. Muistan kipeästi monta epäonnistumistani.

Huumoria ja suuria tunteita rippikouluvuodessani on muillekin vuosille jakaa. Viime yön ilo minulla oli osua poikien majoitustilojen käytävälle juuri silloin kun yksi urhoista kirmaisi juoksuun ja huusi täysin palkein koko leiriporukan hereille. Laki ja evankeliumi olivat nätisti tiukassa paketissa kun pappitäti talutti isoa pojan rotjaketta rinnuksista uuteen karsinaansa. Koko katras henkäisi syvään ja nukkui lopun yön rauhassa. Aamulla se rotjake ja minä naurettiin makeasti.

Ihanat, ihanat nuoret.

Kasetilla

2009-02-08T18:08:00.002+02:00

Siinä se oli. Kotona. Yläkerran aulan lattialla tässä yhtenä päivänä. Vihdoinkin vanhat c-kasettini hyötykäytössä! Poika oli asetellut kasetit pystyyn kivaksi poluksi. DOMINO. Varsinainen hauskuus oli ohi, mutta ilon jäljet ilahduttivat.

Vaikutteet leikkiin löytyvät näppärästi netistä. Kuusivuotias osaa kirjoittaa tärkeimmän sanan Googleen ja sieltähän niitä dominovideoita löytyy. Klassikko on tietysti Tapiolan K-kaupan joululysti http://www.youtube.com/watch?v=7HfMaJJlxTE joka kieltämättä on mahdottoman hyvä. Mutta hauskaa, että lapsi sentään leikkii itsekin.

Ja hauskaa, että hän kelpuuttaa kasetit leikkiinsä. Tuo laatikollinen kasetteja on matkannut mukana muuttokuormasta toiseen. Joitakin olen hävittänyt, mutta ihan riittävästi niitä vielä on. Ja nyt: nuoriso älköön vaivautuko lukemaan tämän pidemmälle. 70-luvun seurakuntanuorena olen tallentanut Jonny Cashia ja kokoelmasta löytyy Kalevi Lehtisen raamattutunteja. Myös Niilo Yli-Vainion puhetta Ilmajoella 9.7.1978 voin kuunnella aivan milloin vain haluan. 80-luvun alkupuolella seuraan ovat liittyneet Hectorin ja Pave Maijasen kasetit. On Taize-hymnejä ja Tarvo Laaksoa. Radiosta olen ihan itse nauhoittanut aamu- ja iltahartauksia. Kaverin LP-levyltä on kopioitu Rahmaninovin pianokonserttoja. Suahilin ja nykykreikan kielikurssit voivat olla yllättäen tarpeen. Paras säilyttää edelleen. Elämän kirjo se siellä on kätevästi Lundian laatikossa. Monta metriä eletyn elämän ääniä.

Olikohan se 70-luvun alkupuolta, kun meille hankittiin kasettisoitin. Me kaikki kolme tyttöä saimme omat tyhjät kasetit, joihin äänitimme mielimusiikit. Olihan se äänentoisto ihan muuta kuin kelanauhurilla nauhoitettu sekamelska putkiradion musaa ja ympäristön hälinää. Oi omia kasetteja! Koteloita kaseteilla ei ollut ja jotenkin niihin oli hankala merkitä omistajaa, joten pikkusiskon kasetti alkoi ärhäkällä tervehdyksellä: "Tää on Leean kasetti. Murrr!" Eikä päälle nauhoitettu.

Ihan hyvin elämän tärkeimmät äänet mahtuisivat edelleen yhdelle kasetille. Arvokkaimmat jäivät äänittämättä. Omien vauvojen hörönaurut, yksivuotiaan heleä nauru, miehen "Kyllä" ja minun "Tahdon" jouluaamuna Lammin kirkossa. Yksi kasetti minulta siis puuttuu. Se joka ilahduttaisi minua eniten, jos vietän dementoituneena vanhuuttani. Mutta sitä ennen: Kuka järjestäisi kasettibileet? Kannettaisiin kaikki aarteet kokoon, kuunneltaisiin jotain ja ennen kaikkea rakennettaisiin oikein hieno domino.

Kuuro kirkko!

2009-01-17T18:48:00.003+02:00

Kotimaa-lehti 15.1. kertoi teol. maisteri Janne Rissasen mahdottomasta tiestä kuurojen papiksi. Ei onnistu, koska on kuuro. Voi nolous ja häpeä, tätä meidän kirkkoa - osallisuuden yhteisöä!!

Janne on töissä kirkossa, ruotsinkielisen kuurojen papin sijaisena. Mutta vihkimystä ei tipu, koska mies ei puhu suomea. Kirkkolaki vaatii suomen kielen taitoa - puhetta. Ja sopii kirkon papeiltaan vaatiakin, monenlaista taitoa ja ominaisuutta.... Mutta perin antiikkiselta tuntuu ajatus, että viittomakieli ei olisi kelvollinen kieli papille. Suomen kieltä puhuvista aika moni bimbo ja änkyrä on läpäissyt seulan.

Näytti olevan keskustelua siitä, onko viittomakielellä toimitettu ehtoollinen pätevä. http://uskojarukous.net/phpBB2/viewtopic.php?t=2935 Kaikenlaista voi aikansa kuluksi puntaroida. Minusta nyt vaan olisi mahdottoman luontevaa, että kuuro pappi olisi kuuron seurakunnan paimenena - miksei kuulevankin. Henk.koht avustaja tai tulkki tarpeen mukaan matkaan ja ei kun hommiin. Ihan turhaan vedotaan sielunhoito- ja rippikeskusteluihin... Kuinka salaisuudet vaarantuu... Höpö, höpö. Puhuvat papit ne vasta iso riski on! Ja aika moni viittomakielentaidoton seurakuntalainen osaa kirjoittaa...

Onhan se tietysti aika pelottavaa, jos kaiken maailman vammaiset rupeaa häärimään kirkossa. Nehän on sitä varten, että me voidaan armollisesti palkata niille erityistyöntekijä ja pitää ne ruodussa.

Jos kuuroudun, niin menetänhän pappisoikeuteni, eikö niin?!

En mahda mitään sille, että tunnen sympatiaa ihmisen puolesta, jonka pappisvihkimystä Kotimaa-lehti edistää. Kun itse kävelin Kuopion kapituliin keväällä 1988, piispa kieltäytyi vihkimästä minua, koska en osannut luetella kaikkia hiippakunnan emeritus-piispoja enkä muistanut Kalajoen käräjien vuosilukua. Serkkutyttö oli Kotimaa-lehdessä töissä. Hän kuuli asiasta ja lehdestä soittivat silloiselle Kuopion piispalle: "Meillä menee huomenna painoon lehti... siellä lukee, että kieltäydytte vihkimästä naista." Siinä samassa kääntyi piispan pää, muuttui lehden sisältö, ja kandidaatti Sankari sai kirkon vokaation pappisvirkaan. Että niin lujalla pohjalla tässä virassa ollaan. Tervetuloa, jannet, kyllä kirkon kutsu kantaa, vaikka se tulisikin soraäänten kera.

Kopiokone ahdisteli pastoria yöaikaan

2009-01-11T00:28:00.003+02:00

Viime yönä näin painajaista seurakunnan värikopiokoneesta. Se oli taas rikki. Aamulla olin yhtä mieltä Miehen kanssa: Pappien ei kuulu olla työkseen huolissaan kopiokoneesta. Tärkeämpääkin olisi.

Noloa mutta totta: olen nykyisessä virassani käyttänyt viikkokausia seurakunnan palkkaamaa papin aikaa siihen että ihmettelen toimimattomia tietokoneita, ajelen ympäri seurakuntaa etsimässä vapaata tietokonetta tai toimivaa kopiokonetta. Jonotan koneille. Autan toisia yhtä ymmärtämättömiä laitteiden äärellä. Ja nyt jopa näen niistä koneista unta.

Ja sitten kun taas kerran olen venyttänyt hermoja ja työpäivän pituutta vain siksi, että työpaikalle ei ymmärretä hankkia tietokonetta, jonka muisti riittäisi ohjelmien pyörittämiseen, sitten tapaan ne omaiset, jotka olisivat tarvineet pappia jo paljon ennen kuin hautajaisjärjestelyt tulivat ajankohtaisiksi. Missä minä olin...?

Ei me papit niin tarkeitä olla, etteikö olisi käyttöä myös ammattitaitoiselle sihteerille, tiedottajalle... Arvotaanko seuraavassa pappienkokouksessa kenen virka muutetaan?

Kropan ihanuudesta

2009-01-01T22:08:00.000+02:00

Poikani ei ole ymmärtänyt liittyä länsimaisen sivistyksen hellenistisiin, gnostilaisiin ym. suuriin virtauksiin kehollisuuttaan vieroksumaan. Päinvastoin. Mokoma äijänpätkä pitää huolen, että koko huushollissa eletään vahvasti sisäelimiä myöten.

Olipa kerran elämä - sarjan DVD:t on koluttu tarkkaan. Sisäänhengittäessään poika tuumi neljänvanhana: "Mä tunnen kuinka mun punasolut saa happea!" Tai vessaan juostessa kuului: "Munuaiset toimii. Pissattaa!"

Taisi olla kahdenvanha, kun pihaan laitettiin kiveystä. Suonenjolta tutut veljekset, Tuomen Ville ja Vesa olivat hommassa. Siitäkös meidän nuori isäntä sai hyvät nimet varpailleen. Isovarvas on Isi, seuraava Äiti, sitten Ville, Ville ja Vesa. Olisihan se aivan outoa, jos omat varpaat olisivat ihan nimettömiä!

Äidissä parasta ovat jo vuosia olleet Tuuma ja Toimi. Tänään poika kujeili kysellen: "Hei, isi, mitkä sun pakaroitten nimet on?" Kyllä tässä muutamalle kotipäivälle onkin hommaa, kun etsitään osuvia nimiä jokaisen perheenjäsenen lapaluille, poskille, sieraimille, kantapäille, kulmakarvoille... Minä sain kunnian antaa nimet pojan käsille. Ne ovat nyt Retku ja Metku.

Uusi alku

2008-12-31T23:55:00.000+02:00

Koska niin paljon jää sanomatta. Ja kiihtyvällä tahdilla se kaikki sanomaton unohtuu. Siksi aloitan tämän blogin. Ajattelen, että tästä saattaa tulla papin pyhäillan harraste. Kun saarnaa valmistellessa suurin osa ajatuksista jää omassa päässä kuleksimaan - tai kun tällaisella kaupunkilaispapilla ei edes ole kylliksi saarnavuoroja. Saati sitten seurakuntaa kirkonpenkissä asti.

Kirjoitan tästä elämän täyteydestä, joka välillä lyö yli. Varmasti sijansa saa kotiarki, jota esikoisen erityisyys raamittaa. Toivottavasti riveille kirjautuu myös jotain kaikesta siitä ilosta ja kauneudesta joka on niin mahdottoman totta.